Autottomuuden syy nro 1.

Kirjoittelin aiemmin siitä, kuinka vaihdoimme auton laatikkopyörään, taksiin ja jalkoihin. Tärkein toimintaan johtanut syy oli raha.

Kallis koriste, kuva:John Barclay

Nykyään kun mieheni työmatka on kilometrin mittainen on auto ollut taloyhtiön pihassa lähinnä koristeena. Hyvältähän se siinä näytti, mutta paremmalta näyttää fiksua päätöstämme symboloiva tyhjä parkkiruutu.

Auton pitäminen on yllättävän kallista. Kun ynnää yhteen auton verot, vakuutusmaksut, korjaukset, huollot, katsastukset, renkaanvaihdot, parkkimaksut, parkkisakot, nopeussakot ja mitkävielä (??) saa loppusummaksi ennen bensakuluja jo sievoisen setelikasan. Tähän kun vielä lisätään auton vuosittainen arvonalenema on ahdistus valmis: näin paljonko käytän rahaa tähän? Miksi?

Nyt kun auto on myyty olen hyvällä omatunnolla suunnannut rahahanat muualle: olen ostanut osakkeita, hankkinut kauan himoitsemani takin ja haalinut huonekaluja. Näiden ostosten arvo kestää tai parhaimmassa tapauksessa jopa nousee. Ehkä.

Omakotitaloahdistus

Nyt alkoi ahdistaa tämä omakotitalohomma eikä olla vielä edes muutettu... 

Mitä jos talo onkin umpimätä? Miten kestän, kun ikkunasta ei näy yöllä takseja? Miten pärjään, kun en voi enää kävellä keskustaan? Ovatko naapurit kivoja? Miten toteutuu yhteisöllisyys ja jakamistalous omakotitaloalueella? Jaksanko hoitaa isoa taloa? Osaanko? Mitä jos murtovaras iskee? Tai tulipalo? Oppiiko koira tontin rajat? Entä lapset? Entä minä? 

Mitä hittoa me on menty tekemään... tulee niin ikävä tätä keskustaelämää. Taidan kaivautua kaivon kautta hetkeksi Kiinaan...

Loppuelämänkoti

Olen aina vierastanut sanaa "loppuelämänkoti". Loppu on aina niin lopullista ja sitovaa, että ajatus siitä että viettäisimme koko loppuelämämme jossain on tuntunut äärettömän ahdistavalta.

Ensimmäisessä uuden rintamamiestalomme asuntonäytössä puhelin kiinteistövälittäjälle kuinka tämä talo tulisi olemaan vain lastenkasvatuskeskus. Lasten aikuistuttua sitten kahdenkymmenen vuoden kuluttua lähtisimme samantien Helsinkiin tai ulkomaille. 

Kiinteistövälittäjä nyökytteli hiljaa ja katseli keskittyneesti kun haltioituneina narisuttelimme vanhan talon lattiaa. Lähtiessämme kiinteistövälittäjä lausui maagisen lauseen: hän varoitti vakavasti, että jos ostamme talon emme todennäköisesti haluaisi luopua siitä enää koskaan. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen sitä mieltä, että olen valmis asettumaan. Juuri tässä kaupungissa ja tässä talossa, juuri tällä alueella ja tässä pihassa haluan kasvattaa lapset ja lapsenlapset, tehdä purkeittain omenahilloa ja harmaantua kilpaa mieheni kanssa. 

Paikalle asettuminen ja pysyvyys tuntuu mukavalta ajatukselta; tähän me rakennamme elämämme, pala palalta. Tähän me jäämme, emmekä luovu talosta koskaan. Kyllä kiinteistövälittäjillä on erikoisia kykyjä tietää tuleva!

Loppuelämästä ei silti kuitenkaan aina tiedä; suunnitelmat saattavat muuttua ja elämä viedä menojaan. En välttämättä asu tässä talossa aina, vaikka niin nyt haluaisinkin ajatella. Yksi loppuelämänkoti minulla on kuitenkin tiedossa: koti on taivaassa, pilvilinnojen tuolla puolen, kauniissa paikassa, jonne taas yksi tärkeä ihminen liian aikaisin lähti.