Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsiperhe kerrostalossa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsiperhe kerrostalossa. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Parveke

Parvekkeet on kivoja. Tykkään, kun pääsee vähän ulos lukemaan kirjaa ja puhelemaan kukille. Meillä on lasitettu parveke, joka on käytössä huhtikuun alusta aina syyskuun loppuun. Puolen vuoden ajaksi 75 neliön kolmiomme laajenee viisi neliötä suuremmaksi neliöksi! Huikeaa! 




Nyt Etuovi.comin Punavuori juttua tehdessäni tajusin ihan kunnolla, että eihän niissä rakastamissani 1900-luvun alkupuolella rakennetuissa taloissa ole parvekkeita! Olen joskus aiemmin hajamielisesti miettinyt, että eihän sillä parvekkeella ole niin väliä, mutta kylläpäs on!!! Olen alkanut jopa miettiä, että voisin muuttaa pelkän lasitetun parvekkeen takia uudempaan taloon! Ehtona olisi kuitenkin se, että asunto olisi tunnelmallisella aluella, jossa olisi enimmäkseen kauniita vanhoja taloja mieluiten vielä meidän näköaloja kaunistuttamassa.



Haettiin torista viikko sitten parvekkeelle sänky ja voi että siellä on nyt ihana loikoilla! Nyt se on valmis; meidän keidas, costarica, kasvihuone ja viidakko! Toivotaan paljon aurinkoisia lokoilupäiviä, vaikka lasitettu parvekkeemme on kaatosateellakin käytössä tunnelmallisena lukunurkkana ja viininsiemailupaikkana. 



sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Keltanokka Kalliossa


Kalliolle, kukkulalle Rakennan minä majani Tule, tule tyttö nuori Jakamaan se mun kanssani Jollen minä sinua saa Niin lähden täältä kauas pois Muille maille vierahille Etten sua nähdä vois

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Ruokakauppanetissä.fi

Pakko mainostaa, kun oli niin hyvä kokemus nettiruokakaupasta! Valikoima hyvä, hintataso luomumaitoa lukuunottamatta lähes sama kuin marketeissa ja palvelu erinomaista.

Tilasin ruuat sunnuntaiaamuna seuraavaksi päiväksi mökillä sohvan nurkassa mukavasti makoillen. Tilaus tapahtui kymmenessä minuutissa erittäin kätevästi. Maanantaina mukava herra saapui oikeaan aikaan neljän painavan kauppakassin kanssa ovellemme ja maksu tapahtui kätevästi kortilla kuin kassalla ikään. Ruuat olivat tuoreita ja pakasteet jäässä. Toimitusmaksu oli 0€.

M-A-H-T-A-V-A-A.


Helppo ja lyhyt ruokakauppareissu: onnellinen äiti.


Ainoaksi ongelmaksi nettishoppailussa muodostui surkea lähilukutaitoni: kotiin kannettiin nuudeleiden sijaan paketti sushiriisiä, koska olin katsonut oikeaa kuvaa ja klikannut väärää ruutua. Pitää vissiin tehdä joku päivä sushia.

Aletaanpas oululaiset nyt ihan urakalla käyttämään nettiruokakauppaa! Säästää aikaa, hermoja ja luontoa tämmöinen ruokien kimppakyyditys!

Onko joku kokeillut miten nettiruokakaupat toimii Helsingissä?

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Uusi koti!

Meillä on nyt ihan uusi koti! Tämä on niin upea, että kuljen jatkuvasti oikomassa koristetyynyjä, ihailemassa päiväpeittoa ja hiplaamassa verhoja. Liikuttuneena huokailen ja ihailen omia sisustustaitojani. Kiikun uudessa pesässäni ja tarkastelen väreittäin järjesteltyjä kirjahyllyn kirjasia nautinnollisin mielin. Nyt tämä meidän koti on meidän näköinen.


































Vuosi meni etsien oikeita, aikaa ja trendejä kestäviä huonekaluja. Helsingin reissujemme Airbnb kohteista olen saanut ispiraatiota väreihin ja asetelmiin. Nyt saan seuraavan vuoden vain nautiskella olostani ihanassa kodissamme kunnes pääsen sisustamaan taas uutta kotia Helsinkiin!

tiistai 3. toukokuuta 2016

Tuulen viemää

Jossain aiemmassa postauksessa väitin pitäväni ruskeasta väristä sisustuksessa, mutta enpä tykkää enää. Väitin myös, että en jaksa enää valkoista väriä, mutta nytpä taas jaksankin. Jaksan valkoista jo niin paljon, että voisin vaikka maalata koko asunnon valkoiseksi! Tarttuisikohan maali nojatuoleihin? Tai parkettiin?


Haluan uuden keittiön, uudet nojatuolit, uudet ikkunat, ja uudet parvekekalusteet. Haluan valkoista, raikasta, vähän vaaleanpunaista ja vihreää!

Miehen mielestä ei ole mitään järkeä tehdä mitään eikä varsinkaan ostaa mitään uutta kun vuoden päästä kuitenkin lähdetään. Minä taas olen sitä mieltä, että tästä hetkestä pitää nauttia ihan sama mitä vuoden päästä. Vihdoin mieskin ymmärsi että joskus mielenterveys voi olla kiinni uusista sohvatyynynpäällisistä. Joten: Heivasin nojatuolit menemään, heitin koristetyynyt pois, ostin keinutuolin, ostin rahin, ostin torkkupeiton, ostin verhot, ostin tyynynpäällisiä. 


Näin. Hups. Melkoinen tuuletus. Olin hahmotellut postausta "ostamattomuuden vuosi" johon en nyt yhtäkkiä keksikään sanottavaa. Mutta johan on taas kiva olo materialistilla! 

Aurinkoista viikonloppua!

Lue lisää: Uusi koti sekä Bluesia ja rockia

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Siltavahti

Eksyimme eilen rakennusvaiheessa olevan kerrostalo Siltavahdin esittelyyn. Ihana talo tulossa upealle paikalle Intiöön, Rautasillan kupeeseen joen rantaan.

Melkein jo varasin meille 96,5 neliöisen kolmen makuuhuoneen kodin, jossa on toimivan pohjan lisäksi upea 20 neliön lasitettu parveke joelle päin! Talo on siis vielä rakenteilla jolloin kaikki materiaalit saisi itse valita. Alue on tosi kiva ja hintakin ihan kohdillaan. Bonuksena pihalle on tulossa taloyhtiön oma hirsisauna!! Ah. Voisiko parempaa enää toivoa?!?

kuva: rakennusteho, siltavahti
Välillä tulee sellainen olo, että haluaisi jo asettua johonkin. Se on ihan kiva tunne, jota olenkin jo jollain tasolla odotellut. Rauhaton sielu alkaa rauhottua.

Siltavahti houkuttaa ja mietiskelin eilen kuinka elämä menisi jos nyt varaisimme asunnon. Pääsisimme valitsemaan keittiötä, kaakeleita, parketin väriä ja ehkä vähän uusia huonekalujakin. Muuttamaan pääsisimme 2018, lapset olisivat lähistöllä päiväkodissa, me parin kilometrin päässä keskustassa töissä. Viikonloppuisin tehtäsiin hiekkalinnoja Värtön rannassa, paistettaisiin makkaraa Ainolanpuistossa, käytäisiin joella soutelemassa ja keskustassa brunssilla. Jossain vaiheessa lapset menisisivät keskustan kouluun, me ehkä vaihtaisimme työpaikkaa, elämä soljuisi vieressä virtaavan joen lailla mukavasti ja vääjäämättömästi eteenpäin. 

Tätä ajatellessani minut kuitenkin valtasi mielihyvän sijaan valtava tyhjyyden tunne: siinäkö se elämä sitten olisi? Meillä on kuitenkin vain yksi elämä. Mitä haluan tällä elämälläni tehdä, missä haluan olla, mitä haluan nähdä ja kokea? Tämä ei riitä, haluan jotain muutakin, miksi tämä ei riitä, mitä minä haluan?

Tässä kohtaa mies pyöritteli silmiään ja vaihtoi keskustelun kaukosäätimeen, miettin taas jälleen kerran miten parketin väristäkin voi ajautua maailmantuskaan.

Arvostan suuresti ihan tavallista kahdeksastaneljään-makaronilaatikko-pikkukakkonen-arkea, joten olisiko elämä Helsingissä sen kummempaa kuin Oulussa? Mitä jos vaan asetuttaisiin Siltavahtiin?

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Ihan pihalla

Nyt mieskin haluaa omakotitaloon. Hän haluaisi pestä omalla pihalla autoa ja pyörää. Ehdotin sijaistoiminnoksii keittiön siivousta, mutta ei kuulemma ole sama asia. 


Kevät saa ihmisessä aikaiseksi sellaista jännää hyrinää. Pitäisi päästä jynssäämään, putsaamaan, puunaamaan ja järjestelemään. Olen itsekin haaveillut -viime kevään tavoin- taas pihasta, terassista ja grillauksesta. Voisin haravoida, suunnitella yrttipeltoa ja leikellä piha-aitaa samalla kun lapset leikkisivät sovussa pihamaalla tutkien lumen alta nousevaa elämää. 


Olen aina tykännyt pihahommista ja ulkona olemisesta. Tykkäsin omakotitalossa ja rivitalossa asumisessa ehkä eniten siitä kun oli oma piha. Toki useimmissa kerrostaloissakin on piha. Meillä on itseasiassa melko iso taloyhtiön piha, jossa mahtuu hyvin pelaamaan jalkapalloa, ottamaan aurinkoa, voi kiikkua, tehdä kyykkyjä ja hiekkalinnoja. Talvella on pikkuinen pulkkamäkikin. 


Se mikä erottaa taloyhtiön pihan omasta pihasta on se, että pyörän jynssäystä ei noin vaan voi jättää vesineen, pyörineen, rätteineen keskelle katua. Pihalelut kerätään aina leikkien jälkeen paikoilleen eikä roskapusseja voi jättää oven pieleen odottamaan viitseliäämpää hetkeä. 

Lasten ja koiran kanssa rivi-ja omakotitaloasuminen oli ehkä -ei niinkään helpompaa- mutta huolettomampaa. Kaikkea ei tarvitse maan tasalla asuessa niin suunnitella; päästää vaan konkkaronkan ovesta ulos ja heittelee perään puuttuvat aurinkolasit, talutushihnan ja nenäliinat. Aluksi kerrostaloon muutettuamme ravasimme portaita jatkuvasti ylös alas, kun se ja tuo unohtui. Parin kuukauden asumisen jälkeen meistä kuitenkin hioutui superlähtijöitä, joilla on aikataulut ja tavarat kerralla hallussa. 


Kun oikein asennoituu on pihattomuudesta myös hyötyä.

Kun koiraa ei voi takaovesta päästää iltapissalle kukkapenkin pieleen, tulee sitä lähdettyä usein ihan kunnon kuutamokävelylle tuulettumaan. Takaisin tullessa rapaiset koiran tassut ja omatkin kengät puhdistuvat enimmistä pölyistä rappukäytävään ennen kuin päästään omaan eteiseen. Kun lapsia ei (vielä!) voi laskea yksin ulos sitä mukaa kun ne on tungettu tamineisiin, istuvat ne hikisinä eteisessä valittamassa ja oppivat ehkä nopeammin pukemaan itse?!? Kun ei ole omaa pihaa ei talvella tarvitse itse tehdä lumitöitä. Eikä kesälläkään auringonoton ja pilvieläinten tutkailun lisäksi tarvitse tehdä mitään ellei välttämättä halua. Ja pyörä tulee kerralla pestyä kun ei sitä keskenkään voi jättää.

Kuinka tärkeänä sinä pidät omaa pihaa?


lauantai 9. huhtikuuta 2016

Rakastan kotiani!

Tänään salilta lähtiessäni oli minua vastassa kuulas ja raikas ilma, tupakoiva vastaantulija, upean utuinen vaaleanpunainen taivas ja räikeän punaisena välkkyvät liikennevalot. Kaikki oli niin kaunista ja sopivasti ristiriidassa keskenään.

Joka kerta kun kävelen kotiinpäin tunnen suunnatonta iloa siitä, että asumme juuri siinä missä nyt asumme. Olen hirveän ylpeä itsestäni ja miehestäni, että uskalsimme vaihtaa tylsältä tuntuneen lähiön rivitalosta keskustaan kerrostaloon. Toista kertaa elämässäni lapsuudenkodin jälkeen tunnen aina saapuvani oikeaan kotiin. Kotioven takana on minun turvallinen pesäkoloni, jossa tunnen oloni hyväksytyksi ja vapautuneeksi. Toki kaikkea hyvää oloa ei varmastikaan selitä pelkkä uusi asunto, mutta se on tässä itsensä tutkiskelussa ollut ehkä se konkreettisin muutos.


Oma koti kullan kallis, halaisin jos voisin. Mukavaa koti-iltaa kotoilijat!


perjantai 4. maaliskuuta 2016

Kerrostaloelämää

Olemme asuneet kerrostalossa perheellisenä nyt vuoden verran. Viihdyn kerrostalossa yllätyksekseni todella hyvin enkä ole kaivannut täältä vielä kertaakaan oikeasti pois. 

Viimeaikoina olen kovasti miettinyt, mikä ihme tässä kerrostaloelämässä niin viehättää. Saunan jakamisen ja lumitöiden skippaamisen lisäksi olen löytänyt vakavamman ja mieheni mielestä ehdottomasti liian syvällisen syyn 50 muun perheen kanssa samassa talossa asumiseen. Olen tullut siihen tulokseen, että tykkään eniten kerrostalossa siitä, mitä suurin osa inhoaa: rakastan naapureitani! 



Tykkään siitä ajatuksesta, että olen jatkuvasti ihmisten ympäröimänä. Minua lohduttaa ajatus siitä, että kerrostalossa en ole koskaan yksin. Vaikka naapurini ovatkin muutamaa asuntoa lukuunottamatta lähinnä sukunimellään kulkevia porraskäytävätuttuja, luotan heihin täysin. Koen, että tylsyyden, hädän tai suuren ilon hetkellä joku heistä on aina saatavilla, onnittelemassa ja lohduttamassa. 
Tässä talossa naapurit tervehtivät toisiaan, kyselevät kuulumisia, tuovat kukkia, lainaavat maitoa, pyytävät synttäreille, kehuvat uutta takkia, ihmettelevät pudonneita raskauskiloja ja pyyhkivät kyyneleitä.

Olen kovasti viimeaikoina miettinyt, että onkohan itseluottamukseni ja omanarvontuntoni nyt sitten jotenkin toisten varassa kun kaipaan niin paljon ihmisiä ympärilleni? Eikö oma perheeni riitä? Ovatko Ivalossa metsän keskellä yksinään asuvat ihmiset enemmän sinut itsensä kanssa? Olen pohtinut tarvitsenko tuntemattomien ihmisten sanoja korvaamaan jotain menetettyä? Korvaavatko ihanien naapureiden kehut ja hymyt niitten monien tärkeitten ihmisten sanat, jotka ovat liian kaukana tai joista olen joutunut liian aikaisin luopumaan? Toisaalta onhan ihminen luonnostaankin sosiaalinen ja toisilta ihmisiltä hyväksyntää sekä huomiota kaipaava; toiset ihmiset vain kaipaavat enemmän ihmisiä ympärilleen kuin toiset. 

Elämän, muuttojen ja varsinkin lasten myötä olen ymmärtänyt olevani sosiaalinen ja yhteisöllinen, eksyksissä ja yksinäinen. Keskustan kerrostalossa asuessa tunnen kuuluvani johonkin. 


lauantai 27. helmikuuta 2016

Koti kerrostalokolmiossa



                                                         
                                                         Meidän kotimme on siellä,

                                                                  missä milloinkin

                                                                   toinen odottaa,

                                                            siellä on meidän kotimme,

                                            missä milloinkin heräämme sydämen ääniin.

                                                               - Pentti Saarikoski -

Tämän runon löysin suunnitellessani häitämme viisi vuotta sitten. Runo kolahti heti ja se onkin kehystettynä kulkenut mukanamme asunnosta toiseen. Runo kiteyttää hienosti ajatuksemme rakkaudesta ja kodista. Meille koti on mielentila. 

Mukavaa viikonloppua ja terveiset kotisohvalta!

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Maassa maan tasalla

Ullanlinnassa meidän asunto oli kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa. Tämä ensimmäinen kerros oli maan tasalla, siis ihan tässä samalla tasolla josta puut kasvaa! Kyllä tuntui jännältä. Ensimmäisenä yönä en oikein saanut unta kun oikein pelotti, että joku voi tuosta noin vaan tulla koputtelemaan ikkuinoihin. 


Maan tasalla Kaivopuistossa.
Maan tasalla ikkunoiden avautumissuunta nousee yleensä lyhyehkön näkökantaman takia tärkeään rooliin: on suuri merkitys näkyykö ikkuinoista naapurin keittiö, roskasäiliö vai luonnonsuojelualue. 

Varsinkin nykyään, kun omakotitalotontit ovat älyttömän pieniä on hyvin yleistä istua naapurin kanssa käytännöllisesti katsoen samassa olohuoneessa. Nykyomakotitalot ovat kuin rivitaloja, joissa umpiseinien paikalla naapuriin päin on akvaarioikkunat. Tosin kun itse pitää elämänmenosta ja vaatetuksesta piittaamatta aina verhot auki, sulkevat naapurit omansa jossain vaiheessa. 

Ullanlinnassa meiltä avautunut maisema ei ollu kovin imarteleva näky:oli roskalaatikkoa, kaksimetristä aitaa ja 70-luvun mörskä. Asunto oli silti varmaan puolen millin arvoinen. Vai olisiko? Sisältä se oli ihana, ulkoa myös, sijainti täydellinen, mutta maisema ruma. 

Me ollaan aika paljon kotona ja katselen tosi paljon ulos. Jonkin väitöskirjan mukaan ikkunasta näkyvät kauniit talot ovat merimaiseman hintaisia maisemia. Aina puhutaan sijainnista, neliöistä ja putkirempasta, vaikka ikkunoista avautuva maisema vaikuttaa asumismukavuuteen vähintään yhtä paljon.



The Masentavanäky, kesällä varmaan tosin kivempi.

Ihana näkymä meiltä nyt.

Korkealta näkee kauas. Näköalan ollessa laaja näkökenttään osuu usein myös rumien juttujen lisäksi niitä kauniita asioita, oli kyse sitten mistä tahansa elämässä. 

Nyt on päivänselvää myös se, että meidän perhe ei maantasalle muuta. Eikä maalle.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Autoilun riemut

Tänään menin salille puolen kilometrin päähän poikkeuksellisesti autolla.

Lasten pakkaamisen lisäksi parkkipaikan etsintään meni aikaa sekä hermot. Ensiksi kiertelin korttelia kolmesti ympäri etsien autopaikkaa. Sitten kiertelin parkkihallia kolmesti ympäri etsien autopaikkaa. Vihdoin autolle löytyi kaakottavien pulujen vierestä niin sanotusti merkattu paikka. Sieltä ylhäältä hipsuteltiin sitten kahden lapsen kanssa varovasti kiviportaita alas ja sitten varovasti autotien reunaa salille. Huipennukseksi tästä upeasta elämyshuvipuistosta sain maksaa järkyttävät kolme euroa. 

On se auto sitten niiiiin kätevä. Rattailla pääsee nätisti ovelta ovelle ja ilmaiseksi.


Salilla uppouduin ajatuksiini vedellessäni jotain vehjettä liian pienillä painoilla ja mietin taas tätä asuinpaikkaa. Rakastan sitä ettei minun ole pakko ahtaa porukkaa joka kerta autoon, jos aikoo poistua jonnekin ihmisten ilmoille. 

Kun asuimme rivi-ja omakotitaloissa kuljin salille aina autolla. Tuntui typerältä istua kalliissa autossa kuluttamassa kallista bensaa, jotta pääsen liikuttamaan itseäni kalliille kuntosalille. Nyt saatan joskus juosta salille, jolloin samalla tulee tehtyä alkulämmittelyt. Luontokin kiittää. Ja pankkikortti. Ja hermot. Aiemmin kun salille oli pitemmästi matkaa jäin myös helpommin kotiin, koska se automatka ja parkkipaikka. Nyt ei ole tekosyitä. Paitsi ehkä 30 asteen pakkanen. Ja jos ei vaan jaksa?

Taas tuntuu päivänselvältä, että keskusta- ja kerrostaloelämä on se meidän juttu. 

tiistai 9. helmikuuta 2016

Minulla on mielipide, mutta kenen?

Minusta on ihan äärettömän mielenkiintoista miettiä miksi joku toinen viehättyy jostain jota toinen ei voi sietää. Miksi joku maksaa itsensä kipeäksi jostain mitä toinen ei ottaisi edes ilmaiseksi? 

On todella antoisaa keskustella täysin eri mieltä olevan ihmisen kanssa, kunhan keskustelu pysyy toista kunnioittavana. Mikä vaikuttaa siihen mistä pidämme ja mitä valintoja teemme? Kuinka paljon asunnon valintaan vaikuttaa esimerkiksi lapsuudenkoti? Entä vanhempien mielipiteet? Ystävien ratkaisut? Trendit? Toki asuntovalintoihin vaikuttaa suurimmaksi osaksi asumismenot, perheen koko ja työpaikan sijainti, mutta mikä muu? Miten mielipide rakentuu?

Kun kävimme ensi kertaa asuntonäytöllä edellisessä asunnossamme tuntui se heti ihanan lämpöiseltä ja jollain lailla kutsuvalta paikalta. Vaikka katto oli matalalla ja luonnon valoa vähän, tuli asunnosta vahva fiilis: täällä meidän perheen on hyvä kasvaa. Fiilis taisi olla jonkin sortin pesäfiilis ja imettävän äidin hormonihorros, sillä kesällä imetyksen loputtua alkoi rivari tuntua juuri siltä mitä se oli: pimeä, sokkeloinen ja kaukana kaikesta. Tajusin jossain vaiheessa myös, että asunnosta huokunut lämpöinen tunne olikin vain ihana jälleennäkeminen rakkaan muiston "onnellinen lapsuus rivarissa" kanssa. Järkytyksekseni huomasin, että meidän ensimmäisessä omassa kodissa oli täysin sama pohjaratkaisu kuin minun ensimmäisessä lapsuudenkodissani.

Nuorena aikuisena vanhempien mielipiteillä oli jonkin verran vaikutusta vuokra-asunnon valintaan. Tosin vanhempien mielipiteet olivat usein omiani myötäileviä ja vähän sellaisia "koe ja katso, kunhat et sillan alle muuta ainakaan talvella". Vanhempien tukemana muutin muun muassa 50-luvun sokeritoukkia vilisevään murjuun ja ylikalliiseen rivariin joen rannalla. Tulipahan koettua. Nyt aikuisena vanhempien mielipiteillä ei ole enää merkitystä, tosin tuntuuhan se kivalta kun isä ihastelee omasta mielestänikin ihanan valoisaa ja avaraa asuntoamme. Ja välillä hississä lasten, koiran, hoitolaukun ja kauppakassien kanssa kiitän äitiäni siitä silloin erittäin paljon ärsyttäneestä kommentista erääseen hissittömään kerrostaloon mieheni kanssa muutettuamme, että "lasten kanssa pitää sitten olla hissi"!

Iso osa ystävistämme on viimeisen muutaman vuoden aikana muuttanut omakotitaloon. Heillä on ihana kyläillä ja huomata kuinka hyvin he viihtyvät. Näiden ystävien valinnat ovat kuitenkin osoittaneet minulle sen mitä minä en halua. Nykypäivän rakennustrendinä on kauas keskustasta rakentamisen lisäksi korotettu olohuone, valkoiset ja kylmän harmaat seinät, isot ikkunat sekä hengetön avokeittiö. Minäkin pidin ennen uudesta, puhtaasta, valkoisesta ja kiiltävästä. En tavoita sitä mikä minussa on muuttunut, mutta ennen ihailemani sisustus tuntuu nyt kolkolta, kylmältä ja suoraan sanottuna tylsältä. Tulee tunne, että kaikki luulevat olevansa omannäköisiä vaikka kopioivat vain kilpaa toisiaan. Aikaisemmin inhosin sisutuksessa ruskean sävyjä ja nyt ne ovat mielestäni ihan ehdottomia lämmön tuojia ja kodikkuuden luojia. Viehätyn vanhoista taloista, rispaantuneesta maalipinnasta ja koloista parketissa. Viehätyn elämän jäljistä. Välillä olen kyllä miettinyt, että vaikuttavatko ystävieni omakotitalovalinnat minuun jotenkin käänteisesti. Haluanko vain erottua joukosta: mepä asutaankin ahtaasti kerrostalossa pakokaasun katkussa! Tosin Helsinkiin kaipaan juuri siksi, että siellä on enemmän meitä kerrostalolapsiperheitä. En usko, että Helsinkiin muutettuani alkaisin vastarannankiiskiksi ja muuttaisin omakotitaloon ihan vaan erottuakseni muista.

Suurin vaikutin siihen miksi me asumme nykyään 75 neliöisessä kerrostalossa on eräs rakas kolmihenkinen rivitaloon muuttanut ystäväperheemme. Olimme mieheni kanssa kesästä 2014 lähtien miettineet keskustaan muuttamista, mutta tarpeeksi isot asunnot (ainakin siis sata neliötä) olivat liian kalliita. Ystävämme muuttivat sitten syksyllä 65 neliöiseen rivarikolmioon ja ensimmäisen kyläilyn jälkeen koin toisaalta hyvältä ja toisaalta erittäin ahdistavalta tuntuneen valaistumisen: meillä on liian iso koti! Tajusin, että 65 neliötä riittää kolmelle oikein hyvin kunhan pohjaratkaisu on fiksu. Tajusin myös, että meidän 100 neliöisestä rivarineliöstä ei noin vaan päästä eroon ilman taloudellista tappiota. Olo oli kuin konkurssin tehneellä. Onneksi päätimme kokeilla onneamme ja laittaa asuntomme peloista huolimatta myyntiin, sillä rivari menikin nopeasti kaupaksi hyvällä hinnalla.

Täällä sitä nyt elellään tyytyväisenä 20 neliötä pienemmässä, 20 vuotta vanhemmassa, hurjasti valoisammassa ja avarammassa asunnossa, keskustassa, omannäköisesti ja erittäin onnellisesti. Toisten mielestä ratkaisumme oli idioottimainen, meidän mielestä perustellusti maailman paras!

Mielipide on kokemusten, havaintojen, päättelyjen, auktoriteettien, uskomusten ja intuition summa ja muotoutuu jatkuvasti. Varsinkin jos asioista uskaltaa olla jotain mieltä.



                               “Most people are other people. Their thoughts are someone 
                             else's opinions, their lives a mimicry, their passions a quotation.”

                                                             - Oscar Wilde -




sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Ikävä omakotitaloon

Nyt se sitten iski. Vuosi on perheenä kerrostalossa asuttu ja nyt iski se odottamani ikävä omakotitaloon.

Kaikki lähti autotallin vesivahingosta, josta pelastettiin kaksi vierastuolia. Yritimme puoli päivää keksiä sisältä kahdelle tuolille paikkaa ja löysimme niille huonot paikat. Seinää teki mieli siirtää sieltä ja täältä ja turhautuessani toivon yhtä ylimääräistä huonetta näille kahdelle tuolille. Olisipa keittiö vähän isompi niin ne mahtuisi isomman pöydän ympärille! Olisipa makuuhuone isompi niin saataisiin työpöytä ja tuolit siihen! Olisipa enemmän tilaa!!

Tuoli löysi paikkansa omakotitalon kyljestä

Tilan kaipuu iski siis liiallisen tavaran takia. Mutta tuoleista en luovu. Enkä keskusta-asumisesta.

torstai 21. tammikuuta 2016

Neliöitä kolmiossa

Ostimme kolmion, kun olin toisen lapsen kohdalla ihan alkumetreillä raskaana. Kun kerroimme ystäville ja tutuille että nyt on beibi matkalla maailmaan niin joidenkin kommentti oli heti onnittelujen jälkeen, että "mites nyt se asunto, tehän muutitte juuri, miten te mahdutte sinne?"


Sekä vauva, että asunto olivat ihan harkittuja toiveita ja päätöksiä. Oulun mittakaavassa meidän 75 neliöinen asunto on kuitenkin pieni asunto nelihenkiselle perheelle. Helsingissä 75 neliötä on varmaan aika normaali? Minusta melkein 20 neliötä per henkilö on ihan tarpeeksi. Lapset viihtyvät samassa huoneessa varmasti vielä ainakin 8 vuotta! Täällä mahtuu oikein hyvin nukkumaan, syömään, heilumaan, tappelemaan, halailemaan ja katsomaan muumeja. Itse muistan, että vasta teini-iässä omaa huonetta osasi arvostaa.

Olemme  minimalisteja eikä tavaraa siis ole liikaa. Ostamme laadukasta, kaunista, kestävää ja ajatonta. En (enää) hamstraa hullareilta kassikaupalla shampoota, vaan ostan tarvittavan putelin kun litku oikeasti loppuu. Inhoan kaikkea krääsää ja useimpia koriste-esineitä. Tavaroilla on oltava monta käyttötarkoitusta tai niiden tulee tuottaa valtavasti iloa tai muistoja. Kaikki vaatteeni ovat kauniita ja käyttökelpoisia lähes missä vain. Sisällä asunnossa on vain tarvittava ja häkkivarastossa sesonkivaatteet, jouluvalot ja matkalaukut. Minimalismista huolimatta kotonamme ei kuitenkaan ole kliinisen kokovalkoista ilman tavaran tavaraa vaan mukavan kotoista ja siistiä. Asuntomme on ihmisiä, ei tavaroita varten. 

Kun tarvitsemme jotain, yleensä vuokraamme tai lainaamme sen. Käytämme myös aktiivisesti tori.fi sivustoa; ostamme sopivan kokoiset kengät ja myymme pieneksi jääneet. Rahan varastointi on huomattavasti vähemmän tilaa vievää kuin tavaran varastointi. Muistoille olemme pyhittäneet yhden ison säilytyslaatikon, jossa on muunmuassa äitini vanha nukke, miehen armeijalätsä ja häämatkalta ostettu vauvan pipo. Rakastan kauniita esineitä, mutta minulla ei ole tarvetta omistaa kaikkea kaunista. 

Rivitalosta kerrostaloon muuttaessamme luovuimme yhdestä makuuhuoneesta ja pikkuvessasta. Tilalle saimme onnellisemman ja sosiaalisemman elämän. Isompia juhlia olemme nyt järjestäneet saunatiloissa ja kirkon juhlasaleissa. Koen asuvani erittäin leveästi, vaikka meillä nelihenkisenä perheenä on "vain" 75 neliöinen kolmio: niin kuin keittiö laajenee ravintoloihin ja olohuone kaupunginkirjastoon laajenee parveke puistoihin! 

Miten te muut pärjäätte kun teillä on vain kolmio?


torstai 14. tammikuuta 2016

MINUN!!


Let That Shit Go:

Oma talo, oma piha, oma auto, oma mökki. Miksi kaiken pitää olla omaa? Oman miehen ymmärrän mutta muuta en niinkään! Moni omistaa tai on ainakin lainalla sidottu juurikin taloon, pihaan, autoon ja mökkiin. Miltä se tuntuu? Miksi halutaan vieläkin mielummin omistaa kuin vuokrata?

Haaveenani olisi asua suuren kaupungin keskustassa, jossa julkinen liikenne virtaisi kuin vesi ja pyörällä pääsisi turvallisesti joka paikkaan. Tarvittaessa voisi ottaa taksin juhliin tai vuokrata auton viikonlopuksi. Joulun, uudenvuoden ja juhannuksen viettäisin mieluusti vuokramökissä Levillä, Suomussalmella tai Hangossa. Joskus voisi vuokrata vaikka veneen tai asuntoauton!


Sanotaan, että asunto on hyvä sijoitus. Yhtä ympäripyöreästi voisi sanoa, että pörssiosake on hyvä sijoitus. Tai että korkokengät on hyvä sijoitus! Tietenkin jokainen määrittelee itse mitä hyvä sijoitus tarkoittaa mutta jos rahallisesti ajatellaan niin suuren omakotitalon ostaminen pienestä kuolevasta kylästä ei ole kannattava sijoitus. Myöskään konkurssikypsän yrityksen osakkeiden ostaminen ei ole taloudellisesti parhain sijoitus. Tärkeintä pennosiensa sijoittamisessa on kuitenkin se minkälaiseen asuntoon/yritykseen/kenkiin sijoittaa ja miksi.

Toisin kuin osakkeissa, asunnoissa voidaan laskea muutakin kuin rahallista arvoa ja juuri tunnearvon/viihtyvyyden/ikkunalautojen merkitystä on asuntoa ostaessa hyvä pohtia rahallisen sijoituksen lisäksi. Onko asunto väliaikainen? Vai asunko täällä loppuelämäni? Viihdynkö alueella? Olenko vasta muuttanut kaupunkiin? On täysin eri asia asua asunnossa kaksi vuotta kuin loppuelämänsä, ensimmäisessä vaihtoehdossa jälleenmyyntiarvolla on väliä kun toisessa vaihtoehdossa periaatteessa ei. Mistä olet valmis maksamaan ja kuinka paljon? Asunto on sijoitus, mutta se onko se hyvä vai huono sijoitus, siihen voi itse vaikuttaa.

Meidän ensimmäinen oma asunto oli 90 neliöinen rivari peruslähiöstä ja sijoituksena nyt jälkeenpäin ajateltuna surkea. Asuimme asunnossa 10 kk, kyllästyimme alueeseen ja muutimme pois. Hyvän tuurin ansiosta saimme asunnosta juuri ja juuri tyydyttävän hinnan, jotta pois lähteminen oli edes mahdollista. Rahallisena sijoituksena asunto oli siis huono. Sijoitus viihtyvyyteen oli myös huono, olisi pitänyt tutustua alueeseen paremmin ennen ostopäätöstä. Ainut mitä kaupoista jäi käteen oli kokemus ja sen rikkaus. Rivari opetti meidät näkemään sen mistä itse pidämme, missä viihdymme ja mihin seuraavan kerran rahamme laitamme. En kadu rivarisyrjähyppyä, mutta olen kiitollinen rohkeudestamme lähteä pois asunnosta ja alueelta jossa emme viihtyneet.

Miksi sitten ostimme uuden asunnon emmekä muuttaneet vuokralle?

Nykyinen asuntomme on siis Oulun keskustassa, neliöitä seiskyt. Asunto on rauhallisella ja halutulla alueella, hoitovastike on kohtuullinen ja arvo todennäköisesti pysyy (pysyyhän?!?!) Tykkään siitä että omassa asunnossa saan keneltäkään lupaa kysymättä naulata taulun tuohon ja maalata seinän punaiseksi. Tykkään siitä, että maksamme asuntoa koko ajan itselle, joka on laskettavissa jonkinlaiseksi säästämiseksi olettaen, että asunnon arvo ei kauheasti tipu. Tässä elämäntilanteessa, kun emme halua vielä mihinkään asettua, ahdistaisi minua ihan järkyttävän paljon olla sidottuna uuteen omakotitaloon, jonka arvo todennäköisesti joka päivä vain tippuu.

Omistamme oman asunnon lisäksi auton.

Oulussa auto on melko pakollinen huonon julkisen liikenteen takia; moneen paikkaan jättäisin menemättä jos pitäisi bussilla lähteä. Auto on tietenkin rahallisena sijoituksena äärimmäisen huono ellet nyt satu omistamaan batmanin keräilyferraria. Auton lainanlyhennys ja korot, bensa, vakuutukset, huollot ja pesut.... Näistä tulee meillä kuukautta kohden semmoiset summat että huoletta ajelisi taksilla kerran viikossa kauppaan ja kauemmaksi kylään.

Koen, että auto on luksustuote ja sijoitus omaan arkielämään. Onhan omaan autoon kiva hypätä, lähteä samantien matkaan ja kurvailla vähän kauemmaksi isompaan ruokakauppaan ihan vaan siksi koska haluaa niin tehdä. Tosin nyt 30 asteen pakkasilla on pitänyt odotella moottorin lämmitystä pari tuntia, jona aikana olisi jo soittanut pihaan lämpimän taksin ja käynyt siellä kaupassa.

Mitä järkeä on siis omistaa kiinteistöjä tai tavaraa? Miksi haluan omistaa jotain joka kuuluu vain minulle ja perheelleni vaikka se olisi rahallisesti suoraan sanoen typerää? Onko meillä jokin alkukantainen tarve hamuta tavaraa vain itselle ja merkata että tämä on nyt minun, älä koske!!

Ymmärrän että oman omistamisessa saa päättää mitä ostaa, milloin sitä käyttää, mihin sitä käyttää ja kuka käyttää.

                                      Omistaminen on valtaa. 

Useimmiten vuokraaminen kuitenkin riittäisi, se olisi järkevää, edullisempaa ja ekologistakin. Vuokraamalla tavaran saa  käyttöönsä silloin kun sitä tarvitsee, se ei loju nurkissa odottamassa jos sitä tarvittaisiin. Vuokratavaraa ei tarvitse säilöä eikä huoltaa, jolloin rahaa ja vaivaa säästyy muuhun. Vaikka sitten siihen omaan mökkiin.


maanantai 11. tammikuuta 2016

Inhoan kerrostaloelämää!!

Edellinen teksti oli niin siirappista ylistystä keskustassa ja kerrostalossa asumisessa, että listaan nyt tasapainoksi asumisen huonoja puolia.

-inspirational-quotes-9
kuva:pinterest
1. Kun isompi lapsi on nukahtanu rattaisiin kaipaan sitä, kun lapsen ja rattaat pystyi maan tasalla pukkaamaan takapihalle ikkunan alle ja jättämään itkuhälyttimen kanssa siihen. Nyt on pitänyt siirtyä sisällä nukuttaviin päiväuniin, jotka sitovat meidät puolen päivän aikaa kotiin. Toinen vaihtoehto on pysytellä kaupungilla päiväunien ajan ja aina ei kyllä jaksaisi. Onneksi pienemmän lapsen voi vielä toistaiseksi nostaa kantokassissa parvekkeelle nukkumaan.

2. Ärsyttää, kun tulemme monen matkalaukun tai kauppakassin kanssa kotiin ja tavarat täytyy siirtää ensin monessa erässä rappukäytävään, sitten hissiin ja sitten vasta sisälle. Omakoti-ja rivitalossa oli kätevää kurvata suoraan oven eteen ja kantaa lasti siitä vaan sisälle. Nyt kätevintä on, että toinen vanhemmista menee lasten kanssa sisälle ja toinen tuo tavarat. Yksin tämä onkin aikamoinen show: ostokset ja itkevä vauva sisälle, vauvan siirto vaunuihin, koira hihnaan, hissillä alas, nukkuvan esikoisen siirto autoista vaunuihin ja kävelylle. Parhaimmillaan sisällä käydessäni auton varashälytin alkaa soida, vauvalla olisi nälkä ja koira karkaa kahdeksanteen kerrokseen...

3. Kakka ärsyttää. Kävelytiet ovat varsinkin näin alkutalvesta täynnä koirankakkaa kun isonkin kikkareen voi jonkun mielestä kätevästi piilottaa lumen alle lasten löydettäväksi. Likaisia haalareita pestessä äiti on oppinut missä lapsi saa rymytä ja missä ei.

4. Pelottavinta ovat autot ja autotiet. Paniikissa paetaan lasten kanssa kauas tien reunaan kun auto näkyy puolen kilometrin päässä. Miehen mielestä olen ylihuolehtiva. Lapsi on onneksi jo oppinut kulkemaan reunassa, varomaan autoja ja pyöriä sekä odottamaan vihreää valoa.

5. Säleverhojen hinkkaus ylösalas ärsyttää. Heti muutettuamme pidimme makuuhuoneen säleverhoja ylhäällä ja vähät välitimme jos jotakuta kiinnostaa tirkistellä sisään. Nyt kun naapurit ovat tuttuja tuntuisi vähän pervolta tieten tahtoen vilautella alakerran papalle, joten aamuisin ja iltaisin säleverhot on pakko laskea makuuhuoneessa alas.

Kaikkea ei voi saada ja kaikessa on puolensa ja puolensa. Asenteella ja huumorilla selvitty monesta.

Lue myös: Kerrostaloelämää

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Kerrostaloasujan persoonallisuus

Omakotitalotekstiini tulleen Kelkankääntäjän kommentin innoittamana aloin pohtia tarkemmin persoonan vaikutusta asumismuotoon ja -alueeseen. 


kuva:kiinteistömeklarit
Wikipedian mukaan persoonallisuuden käsite sisältää "ihmisen koko maailmankuvan, minäkäsityksen, itsetunnon, arvot, luonteen ja temperamentin. Persoonallisuus määrittää sen, miten kukin käyttäytyy, mistä pitää ja mistä ei, miten ilmaisee itseään, ja miten suhtautuu asioihin." Minkälainen minä olen? Miksi minä arvostan kerrostaloelämää?


Koen olevani filosofinen luonne. Tykkään pohdiskella asioita eri näkökulmista ja olen välillä jopa ärsyttävän kiinnostunut siitä, miksi joku ajattelee miten ajattelee. Päätöksissä ja käytökseltäni olen usein spontaani ja impulsiivinen niin hyvässä kuin pahassakin. Saan muista ihmisistä voimaa, mutta rakastan ja tarvitsen myös melko paljon yksinoloa. Olen avoimen utelias uusille kokemuksille ja sopeudun uusiin tilanteisiin nopeasti. Arvostan oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Pyrin ekologisiin ja kestäviin ratkaisuihin. Olen välillä äkkipikainen ja harkitsematon sekä liiankin miellyttämisenhaluinen. Tykkään olla kotona, mutta aika nopeasti seinät alkavat kaatua päälle. Jos kahdesta pitäisi valita asuisin loppuelämäni mielummin kommuunissa kuin yksin. Tiivistettynä olen urbaani hippi.


Kerrostaloelämässä rakastan sitä kun rappukäytävässä törmää naapuriin, sanotaan hei ja vaihdetaan kuulumiset. Monesti aamulla hankittu pukemishärdellin tuoma paha mieli paranee juuri naapureiden kommenttien ansiosta:

- ihania lapsia ja noin reippaita!!
- No joo, niimpäs onkin, ajattelen jo iloisemmin. 

Kerrostaloelämässä rakastan myös ikkunoista avautuvia näkymiä: päivällä on hauska katsella töihin kiirehtiviä ihmisiä, puussa roikkuvaa oravaa ja nousevaa aurinkoa. Yöllä herätessä on ihanaa, kun katulamput kajastavat valoa pimeyteen ja usein lohduttavin näky on kun huomaa, että joku muukin on hereillä. Kun yläkerrassa riidellään ajattelen "onneksi muutkin". Kun alakerrassa soitetaan pianoa tanssahtelen ja mietin kuinka kauniisti naapuri osaakaan soittaa. 


kuva:vuokraovi
Rakastan myös sitä kun meitä on tässäkin talossa niin monenlaista menijää: on mummoja ja pappoja, on lapsiperheitä, on nuoria sinkkuja ja viisikymppisiä pareja. Välillä sisäpihan lippu on puolitangossa ja selitän lapselle, että joku on taas lähtenyt taivaaseen. Samalla iloitsen sisälläni siitä kuinka rikasta lapseni elämä on kun kuolema on osa sitä. Elämä kerrostalossa muistuttaa minua joka päivä siitä, että olen vain hetken tämä nuori äiti ja tästä hetkestä haluan nauttia oli se sitten kuinka kamala tahansa. 

Rakastan kerrostaloelämässä ehkä eniten juuri yhteisöllisyyden tunnetta.

Nämä kaikki ihanat kerrostaloelämän puolet ovat tulleet vähän niin kuin kaupan päälle, koska suurin syy kerrostaloon muuttamiselle oli sen sijainti mahdollisimman lähellä keskustaa. Halusimme,että voimme tuosta vaan lähteä ja käveleskellä kauppatorille ostamaan porkkanoita tai mennä Kirkkokadulle ihailemaan jouluvaloja ilman bussipysäkillä pakkasessa seisoskelua. 

Aiemmin kauempana asuessamme emme juuri keskustasssa käyneet. Keskustaan lähteminen tuntui lapsen kanssa työläältä eikä parkkipaikkaa jaksanut etsiä. Ja miksi lähtemällä lähteä keskustaan vain kävelylle kun omassa asuinpiirissäkin voi kävellä? Nuorempana asuin Turussa ja juokulenkeillä juoksin aurajoen vartta Turun linnan ympäri, menin lautalla joen yli ja juoksin kotiin takaisin. Usein mietin koko matkan kuinka onnellinen olen kun voin juosta tällaisissa postikorttimaisemissa. Nautin suunnattomasti ympäristöstä ja sen havainnoinnnista ja nyt olen taas päässyt takaisin siihen postikorttiin! Suurin huvini nykyään on koiran kanssa käydä iltalenkillä ikkunaostoksilla ja palata kotiin rantaa pitkin kauniita vanhoja makasiineja ja maisemia ihaillen. Aiemmin oli citymarket ja mäntyjä, jotka eivät kulttuurinjanoani sammuttaneet.

Ovatko kaikki omakotitaloasujat enemmän koti-ihmisiä kuten Kelkankääntäjä? Kiinnostaisi kuulla minkälaisiin asumisratkaisuihin minkäkin tyyppiset ihmiset ovat päätyneet. Yhdistääkö meitä keskustan kerrostalossa viihtyviä jokin tietty persoonallisuuden piirre?