Minulla on mielipide, mutta kenen?

Minusta on ihan äärettömän mielenkiintoista miettiä miksi joku toinen viehättyy jostain jota toinen ei voi sietää. Miksi joku maksaa itsensä kipeäksi jostain mitä toinen ei ottaisi edes ilmaiseksi? 

On todella antoisaa keskustella täysin eri mieltä olevan ihmisen kanssa, kunhan keskustelu pysyy toista kunnioittavana. Mikä vaikuttaa siihen mistä pidämme ja mitä valintoja teemme? Kuinka paljon asunnon valintaan vaikuttaa esimerkiksi lapsuudenkoti? Entä vanhempien mielipiteet? Ystävien ratkaisut? Trendit? Toki asuntovalintoihin vaikuttaa suurimmaksi osaksi asumismenot, perheen koko ja työpaikan sijainti, mutta mikä muu? Miten mielipide rakentuu?

Kun kävimme ensi kertaa asuntonäytöllä edellisessä asunnossamme tuntui se heti ihanan lämpöiseltä ja jollain lailla kutsuvalta paikalta. Vaikka katto oli matalalla ja luonnon valoa vähän, tuli asunnosta vahva fiilis: täällä meidän perheen on hyvä kasvaa. Fiilis taisi olla jonkin sortin pesäfiilis ja imettävän äidin hormonihorros, sillä kesällä imetyksen loputtua alkoi rivari tuntua juuri siltä mitä se oli: pimeä, sokkeloinen ja kaukana kaikesta. Tajusin jossain vaiheessa myös, että asunnosta huokunut lämpöinen tunne olikin vain ihana jälleennäkeminen rakkaan muiston "onnellinen lapsuus rivarissa" kanssa. Järkytyksekseni huomasin, että meidän ensimmäisessä omassa kodissa oli täysin sama pohjaratkaisu kuin minun ensimmäisessä lapsuudenkodissani.

Nuorena aikuisena vanhempien mielipiteillä oli jonkin verran vaikutusta vuokra-asunnon valintaan. Tosin vanhempien mielipiteet olivat usein omiani myötäileviä ja vähän sellaisia "koe ja katso, kunhat et sillan alle muuta ainakaan talvella". Vanhempien tukemana muutin muun muassa 50-luvun sokeritoukkia vilisevään murjuun ja ylikalliiseen rivariin joen rannalla. Tulipahan koettua. Nyt aikuisena vanhempien mielipiteillä ei ole enää merkitystä, tosin tuntuuhan se kivalta kun isä ihastelee omasta mielestänikin ihanan valoisaa ja avaraa asuntoamme. Ja välillä hississä lasten, koiran, hoitolaukun ja kauppakassien kanssa kiitän äitiäni siitä silloin erittäin paljon ärsyttäneestä kommentista erääseen hissittömään kerrostaloon mieheni kanssa muutettuamme, että "lasten kanssa pitää sitten olla hissi"!

Iso osa ystävistämme on viimeisen muutaman vuoden aikana muuttanut omakotitaloon. Heillä on ihana kyläillä ja huomata kuinka hyvin he viihtyvät. Näiden ystävien valinnat ovat kuitenkin osoittaneet minulle sen mitä minä en halua. Nykypäivän rakennustrendinä on kauas keskustasta rakentamisen lisäksi korotettu olohuone, valkoiset ja kylmän harmaat seinät, isot ikkunat sekä hengetön avokeittiö. Minäkin pidin ennen uudesta, puhtaasta, valkoisesta ja kiiltävästä. En tavoita sitä mikä minussa on muuttunut, mutta ennen ihailemani sisustus tuntuu nyt kolkolta, kylmältä ja suoraan sanottuna tylsältä. Tulee tunne, että kaikki luulevat olevansa omannäköisiä vaikka kopioivat vain kilpaa toisiaan. Aikaisemmin inhosin sisutuksessa ruskean sävyjä ja nyt ne ovat mielestäni ihan ehdottomia lämmön tuojia ja kodikkuuden luojia. Viehätyn vanhoista taloista, rispaantuneesta maalipinnasta ja koloista parketissa. Viehätyn elämän jäljistä. Välillä olen kyllä miettinyt, että vaikuttavatko ystävieni omakotitalovalinnat minuun jotenkin käänteisesti. Haluanko vain erottua joukosta: mepä asutaankin ahtaasti kerrostalossa pakokaasun katkussa! Tosin Helsinkiin kaipaan juuri siksi, että siellä on enemmän meitä kerrostalolapsiperheitä. En usko, että Helsinkiin muutettuani alkaisin vastarannankiiskiksi ja muuttaisin omakotitaloon ihan vaan erottuakseni muista.

Suurin vaikutin siihen miksi me asumme nykyään 75 neliöisessä kerrostalossa on eräs rakas kolmihenkinen rivitaloon muuttanut ystäväperheemme. Olimme mieheni kanssa kesästä 2014 lähtien miettineet keskustaan muuttamista, mutta tarpeeksi isot asunnot (ainakin siis sata neliötä) olivat liian kalliita. Ystävämme muuttivat sitten syksyllä 65 neliöiseen rivarikolmioon ja ensimmäisen kyläilyn jälkeen koin toisaalta hyvältä ja toisaalta erittäin ahdistavalta tuntuneen valaistumisen: meillä on liian iso koti! Tajusin, että 65 neliötä riittää kolmelle oikein hyvin kunhan pohjaratkaisu on fiksu. Tajusin myös, että meidän 100 neliöisestä rivarineliöstä ei noin vaan päästä eroon ilman taloudellista tappiota. Olo oli kuin konkurssin tehneellä. Onneksi päätimme kokeilla onneamme ja laittaa asuntomme peloista huolimatta myyntiin, sillä rivari menikin nopeasti kaupaksi hyvällä hinnalla.

Täällä sitä nyt elellään tyytyväisenä 20 neliötä pienemmässä, 20 vuotta vanhemmassa, hurjasti valoisammassa ja avarammassa asunnossa, keskustassa, omannäköisesti ja erittäin onnellisesti. Toisten mielestä ratkaisumme oli idioottimainen, meidän mielestä perustellusti maailman paras!

Mielipide on kokemusten, havaintojen, päättelyjen, auktoriteettien, uskomusten ja intuition summa ja muotoutuu jatkuvasti. Varsinkin jos asioista uskaltaa olla jotain mieltä.

                               “Most people are other people. Their thoughts are someone 

                             else's opinions, their lives a mimicry, their passions a quotation.”

                                                             - Oscar Wilde -

MINUN!!

Oma talo, oma piha, oma auto, oma mökki. Miksi kaiken pitää olla omaa? Oman miehen ymmärrän mutta muuta en niinkään! Moni omistaa tai on ainakin lainalla sidottu juurikin taloon, pihaan, autoon ja mökkiin. Miltä se tuntuu? Miksi halutaan vieläkin mielummin omistaa kuin vuokrata?

Haaveenani olisi asua suuren kaupungin keskustassa, jossa julkinen liikenne virtaisi kuin vesi ja pyörällä pääsisi turvallisesti joka paikkaan. Tarvittaessa voisi ottaa taksin juhliin tai vuokrata auton viikonlopuksi. Joulun, uudenvuoden ja juhannuksen viettäisin mieluusti vuokramökissä Levillä, Suomussalmella tai Hangossa. Joskus voisi vuokrata vaikka veneen tai asuntoauton!


Sanotaan, että asunto on hyvä sijoitus. Yhtä ympäripyöreästi voisi sanoa, että pörssiosake on hyvä sijoitus. Tai että korkokengät on hyvä sijoitus! Tietenkin jokainen määrittelee itse mitä hyvä sijoitus tarkoittaa mutta jos rahallisesti ajatellaan niin suuren omakotitalon ostaminen pienestä kuolevasta kylästä ei ole kannattava sijoitus. Myöskään konkurssikypsän yrityksen osakkeiden ostaminen ei ole taloudellisesti parhain sijoitus. Tärkeintä pennosiensa sijoittamisessa on kuitenkin se minkälaiseen asuntoon/yritykseen/kenkiin sijoittaa ja miksi.

Toisin kuin osakkeissa, asunnoissa voidaan laskea muutakin kuin rahallista arvoa ja juuri tunnearvon/viihtyvyyden/ikkunalautojen merkitystä on asuntoa ostaessa hyvä pohtia rahallisen sijoituksen lisäksi. Onko asunto väliaikainen? Vai asunko täällä loppuelämäni? Viihdynkö alueella? Olenko vasta muuttanut kaupunkiin? On täysin eri asia asua asunnossa kaksi vuotta kuin loppuelämänsä, ensimmäisessä vaihtoehdossa jälleenmyyntiarvolla on väliä kun toisessa vaihtoehdossa periaatteessa ei. Mistä olet valmis maksamaan ja kuinka paljon? Asunto on sijoitus, mutta se onko se hyvä vai huono sijoitus, siihen voi itse vaikuttaa.

Meidän ensimmäinen oma asunto oli 90 neliöinen rivari peruslähiöstä ja sijoituksena nyt jälkeenpäin ajateltuna surkea. Asuimme asunnossa 10 kk, kyllästyimme alueeseen ja muutimme pois. Hyvän tuurin ansiosta saimme asunnosta juuri ja juuri tyydyttävän hinnan, jotta pois lähteminen oli edes mahdollista. Rahallisena sijoituksena asunto oli siis huono. Sijoitus viihtyvyyteen oli myös huono, olisi pitänyt tutustua alueeseen paremmin ennen ostopäätöstä. Ainut mitä kaupoista jäi käteen oli kokemus ja sen rikkaus. Rivari opetti meidät näkemään sen mistä itse pidämme, missä viihdymme ja mihin seuraavan kerran rahamme laitamme. En kadu rivarisyrjähyppyä, mutta olen kiitollinen rohkeudestamme lähteä pois asunnosta ja alueelta jossa emme viihtyneet.

Miksi sitten ostimme uuden asunnon emmekä muuttaneet vuokralle?

Nykyinen asuntomme on siis Oulun keskustassa, neliöitä seiskyt. Asunto on rauhallisella ja halutulla alueella, hoitovastike on kohtuullinen ja arvo todennäköisesti pysyy (pysyyhän?!?!) Tykkään siitä että omassa asunnossa saan keneltäkään lupaa kysymättä naulata taulun tuohon ja maalata seinän punaiseksi. Tykkään siitä, että maksamme asuntoa koko ajan itselle, joka on laskettavissa jonkinlaiseksi säästämiseksi olettaen, että asunnon arvo ei kauheasti tipu. Tässä elämäntilanteessa, kun emme halua vielä mihinkään asettua, ahdistaisi minua ihan järkyttävän paljon olla sidottuna uuteen omakotitaloon, jonka arvo todennäköisesti joka päivä vain tippuu.

Omistamme oman asunnon lisäksi auton.

Oulussa auto on melko pakollinen huonon julkisen liikenteen takia; moneen paikkaan jättäisin menemättä jos pitäisi bussilla lähteä. Auto on tietenkin rahallisena sijoituksena äärimmäisen huono ellet nyt satu omistamaan batmanin keräilyferraria. Auton lainanlyhennys ja korot, bensa, vakuutukset, huollot ja pesut.... Näistä tulee meillä kuukautta kohden semmoiset summat että huoletta ajelisi taksilla kerran viikossa kauppaan ja kauemmaksi kylään.

Koen, että auto on luksustuote ja sijoitus omaan arkielämään. Onhan omaan autoon kiva hypätä, lähteä samantien matkaan ja kurvailla vähän kauemmaksi isompaan ruokakauppaan ihan vaan siksi koska haluaa niin tehdä. Tosin nyt 30 asteen pakkasilla on pitänyt odotella moottorin lämmitystä pari tuntia, jona aikana olisi jo soittanut pihaan lämpimän taksin ja käynyt siellä kaupassa.

Mitä järkeä on siis omistaa kiinteistöjä tai tavaraa? Miksi haluan omistaa jotain joka kuuluu vain minulle ja perheelleni vaikka se olisi rahallisesti suoraan sanoen typerää? Onko meillä jokin alkukantainen tarve hamuta tavaraa vain itselle ja merkata että tämä on nyt minun, älä koske!!

Ymmärrän että oman omistamisessa saa päättää mitä ostaa, milloin sitä käyttää, mihin sitä käyttää ja kuka käyttää.

                                      Omistaminen on valtaa. 

Useimmiten vuokraaminen kuitenkin riittäisi, se olisi järkevää, edullisempaa ja ekologistakin. Vuokraamalla tavaran saa  käyttöönsä silloin kun sitä tarvitsee, se ei loju nurkissa odottamassa jos sitä tarvittaisiin. Vuokratavaraa ei tarvitse säilöä eikä huoltaa, jolloin rahaa ja vaivaa säästyy muuhun. Vaikka sitten siihen omaan mökkiin.