Piilaaksossa yksinäiset taiteilijat ja insinöörit asuvat saman katon alla jakaen keittiön, olohuoneen, ilot, surut ja osan makuuhuoneistakin. Heillä on yhteinen infrapunasauna, bänditila ja puutyöverstas. Halvimmillaan kommuunielämä maksaa 890 euroa kuukaudessa sisältäen luomuruuat! Vaikka asuminen on edullista, on asujien mukaan kommuuniasumisessa tärkeintä ja arvokkainta kulttuurinen sekä sosiaalinen hyöty; aina on joku, jota kiinnostaa mitä sinulle kuuluu.
Lehtijutun mukaan markkinavoimat keksi lähiössä yksinään asuvan ydinperheen mallin 50-luvulla vauhdittaakseen kuluttamista: kun jokaisella perheellä on oma talo, tarvitsevat he yleensä myös oman auton, oman pesukoneen ja oman ruohonleikkurin.
Viimeaikoina on laajemmin alettu ymmärtää, että maailma ei kestä näin raskasta kulutusta. On myös itsestäänselvää, että yksin oleminen ja omistaminen vähentää vuorovaikutusta, lisää yksinäisyyttä ja vahvistaa haitallista itsepärjäämisen kulttuuria. Maailmalla ja Suomessakin aletaan pikkuhiljaa ymmärtää, että jakaminen ja kokeminen ovat tämän vuosituhannen sanat, ei ostaminen ja omistaminen.
Kommuunielämä säästää luontoa, rahaa ja yksinäistä ihmismieltä.
Minusta täydelliseen jakamistalouteen ei kuitenkaan olisi. Olen välillä sen verran antisosiaalinen, että en olisi peruskommuunissa kovin hyvää seuraa, mutta olen kehitellyt omaa versiotani jakamistaloudesta. Perustettaisiinko yhteisöllisyyttä korostava kerrostalo? Joku kukkaiskoti?! Kaikilla olisi oma, maalämmöllä lämpiävä, sopivan kokoinen asunto. Yhteistä olisi saunat, pesutupa, kuntosali, bändihuone, piha ja kasvihuone. Alakerrassa olisi kerrostalon oma päiväkoti ja iltapäiväkerho. Lasten/koiran/kodinhoitoapua saisi naapureilta vastavuoroisuuden perusteella. Maidot, munat ja leivät toimitettaisiin yhteistilauksena kaksi kertaa viikossa alaovelle klo 7. Taloyhtiöllä olisi oma, helposti varattavissa oleva auto. Toimisikohan tällainen?
Viimeaikoina on laajemmin alettu ymmärtää, että maailma ei kestä näin raskasta kulutusta. On myös itsestäänselvää, että yksin oleminen ja omistaminen vähentää vuorovaikutusta, lisää yksinäisyyttä ja vahvistaa haitallista itsepärjäämisen kulttuuria. Maailmalla ja Suomessakin aletaan pikkuhiljaa ymmärtää, että jakaminen ja kokeminen ovat tämän vuosituhannen sanat, ei ostaminen ja omistaminen.
 |
| kuva:Kauppalehti/Senja Larsen |
Minusta täydelliseen jakamistalouteen ei kuitenkaan olisi. Olen välillä sen verran antisosiaalinen, että en olisi peruskommuunissa kovin hyvää seuraa, mutta olen kehitellyt omaa versiotani jakamistaloudesta. Perustettaisiinko yhteisöllisyyttä korostava kerrostalo? Joku kukkaiskoti?! Kaikilla olisi oma, maalämmöllä lämpiävä, sopivan kokoinen asunto. Yhteistä olisi saunat, pesutupa, kuntosali, bändihuone, piha ja kasvihuone. Alakerrassa olisi kerrostalon oma päiväkoti ja iltapäiväkerho. Lasten/koiran/kodinhoitoapua saisi naapureilta vastavuoroisuuden perusteella. Maidot, munat ja leivät toimitettaisiin yhteistilauksena kaksi kertaa viikossa alaovelle klo 7. Taloyhtiöllä olisi oma, helposti varattavissa oleva auto. Toimisikohan tällainen?
Lehtijutun kommentissa Senja Larsen pohtii mielenkiintoista asiaa: "oliko ydinperhe lähiössä vain yhden ajan kokeilu?" Onkohan omakotitaloasuminen vain ohimenevä muoti-ilmö? Ovatko kommuunit ja eriasteiset jakamistaloudet tulevaisuutta? Toivottavasti.
