Täyskäännös

Löysin Oulun Raksilasta ihanan puutalon:

- neliöitä 140
- ei korjaustarvetta
- keskustaan kilometri
- tontin vuokra 2000€/vuosi
- hinta 200 000€.

Löysin Helsingin Käpylästä ihanan puutalon:

- Neliöitä 110
- korjaustarvetta talossa ja taloyhtiössä
- keskustaan kolme kilometria
- tontinvuokra 5000€/vuodessa
- hinta 400 000€.

Aiemmin ajattelin, että maksoi mitä maksoi muutamme Helsinkiin. Vauvavuosi ja pieni psyykkinen ylikuorma ovat tuoneet tosiasiat tapetille: en jaksa olla hyvä vanhempi, jos teen kahdeksan tunnin työpäiviä. Jos en tee töitä vähintään 40h viikossa, emme saa sellaista asuntolainaa kuin haluaisimme. Toisaalta arvostan kotia ja asumista elämisessä hyvin korkealle enkä varmasti muuta mihin tahansa murjuun.

Onko yhtälö: lyhyt työpäivä+sielukas talo keskustasta+Helsinki siis täysi mahdottomuus?

Olen tullut siihen kamalaan kamalaan lopputulokseen, että yhdestä yhtälön osasesta on perheen ja oman mielenterveyden takia tingittävä.

1. Lyhyt työpäivä on noussut viimevuosien aikana tärkeimmäksi.

En jaksa herätä joka päivä kahdeksaksi töihin ja haluan olla kotona kun lapset tulevat koulusta kotiin. Arvostan suunnattomasti vapaa-aikaa; rakastan niitä tylsyydestä kumpuavia luovuuden hetkiä, venähtäneitä iltalenkkejä ja extemporekyläilyjä.

Tässä elämäntilanteessa en kertakaikkiaan pysty yhtäaikaa tekemään pitkää työpäivää ja nauttimaan elämästä. En kykene edes keskinkertaiseen äitiyteen, vaimouteen, ystävyyteen ja koiruuksiin jos olen täysiä päiviä töissä. Toisaalta jos tekisin paljon töitä saisin Helsingistä unelmieni asunnon. Mutta jos tekisin paljon töitä kerkeäisinkö nauttia asunnostani ja Helsingistä ylipäätään?

2. Haluanko tehdä vähemmän töitä ja asua Helsingissä jossakin vaan?

Silloin asuisimme kasarikolmiossa Herttoniemen perukoilla ja meillä olisi aikaa olla kotona ja harrastaa. Olen aina haaveillut vanhasta kauniista talosta - ja tänä kesänä myös pihasta - enkä pysty luopumaan unelmistani. Lisäksi haluaisin elää ilman omaa autoa ja pyöräillä kaikkialle. Löytyyköhän Helsingistä järkihinnalla ihanaa taloa, josta pääsisi keskustaan pyörällä? Käpylä olisi ihana, mutta omakotitalojen hinnat ovat liian korkeita ja puutalo-osakkeita ei ole ikinä myynnissä.

3. Olen pyöritellyt ahdistuneena vaihtoehtoa, että luopuisimme Helsingistä.

Jos jäisimme Ouluun voisin tehdä lyhyempää työpäivää ja saisimme kauniin kodin keskustan tuntumasta. Asuntolaina olisi järkevän suuruinen ja rahaa jäisi lomailuunkin: voitasiin vaikka joka kuukausi ottaa äkkilähtö täältä kaukaa pohjoisesta etelän hulinaan Helsinkiin!

Ei ole kauaa kun halusin Oulusta ehdottomasti mahdollisimman äkkiä pois. Olen henkisesti ottanut Ouluun jo pitkän aikaa etäisyyttä Helsingin muutosuunnitelmien takia. Etäisyys on tuntunut kivalta, mutta yllättäen kesän aikana minuun on iskenyt ikävä ja kaipuu omaan rakkaaksi tulleeseen kotikaupunkiin.

Olen alkanut arvostaa Oulun kehittyvää kaupunkia ja sen mielenkiintoista historiaa. Olen huomannut, että se että pyörällä pääsee kesät talvet kaikkialle suorempaa reittiä kuin autolla ei ole mikään itsestäänselvyys. Rakastan oululaisia ystäviäni ja sukulaisia. Arvostan tuttua suutaria, vakiokampaajaa ja Marimekon ihanaa myyjää. Olen alkanut arvostaa sitä, että tunnen Oulun kuin oman mieleni: kun luulen tietäväni kaiken, löydän jo jotain uutta!

Mikäli jäämmekin Ouluun tulen itkemään iltoja rakkaiden sukulaisten, ystävien ja huikean Helsingin perään. Olen jo valmiiksi surullinen jos en saakaan kauan kaipaamaani elämää Helsingissä...

Elämä on täynnä suuria valintoja ja luotan kohtaloon ja siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Olemme tehneet Oulun puutalosta tarjouksen (!!!) ja mikäli se menee läpi jäämme tänne - jos ei niin jatkamme pohdintaa.

Tässä saattaa käydä niin kuin aiemmin maalailin: synnyin, elin ja kuolin Oulussa. Aiemmin se ahdisti, nyt se tuntuisi ihan hyvältä.

Ei oo totta!

Kyllä on nyt tärkeä olo: takana on elämäni ensimmäinen työmatka! Luovana kirjoittajana ja freelancerinä reissu oli tietenkin täysin omakustanteinen ja palkaton mutta silti. Ajattelin, että en varmasti hehkuta tätä, mutta kyllä hehkutan kun hehkututtaa! 

Tapasin Tampereella ihanan ja innostuneen Etuovitiimin. Nimesin heidät yksinvaltiaan oikeudella heti työkavereikseni. Päivän aikana kuunneltiin rastojaan viuhtovan mediayhteiskunnan kriisituotoksen Katleena Kortesuon hersyvää luentoa bloggaamisesta. Lisäksi suunnittelimme uudistuvaa Etuoviblogia ja minun uutta pilvilinnoissa huterasti huojuvaa postaussarjaa. Päivän huipennukseksi voitin Katleenan mielenkiintoisen kirjan blogimarkkinoinnista! Ensimmäinen arpajaisvoittoni ikinä!!

Yön nukuin omenapuun alla ja aamulla ennen koulutuspäivää kerkesin kierrellä Tampereen keskustassa, jossa on muuten todella paljon huikean kauniita ja rouhean rosopintaisia punatiilitaloja. Salaa taas halailin rakennuksia...

Päivän päätteksi poikkesin Tammerpuiston ravintolan terassille ja kilistelin itse itselleni itseni kunniaksi! Illalla VR kuljetti väsynyneen, mutta niin intopinkeän työmatkalaisen kotiin että ei toista! Juna on kyllä mahtava paikka olla vaan ja tehdä keskeytyksettä mitä huvittaa. Suuri kiitos Etuovelle lämminhenkisestä kyläilystä ja mielenkiintoisesta koulutuspäivästä! Nähdään taas!

Miksi kaikki muuttaa omakotitaloon osa 2.

Miksi varsinkin kaikki perheelliset haluavat omakotitaloon? Tätä olen miettinyt jo aiemmin alkuvuodesta, postaus löytyy täältä. 

Lukiessani tuota tammikuun tekstiä huomaan kuinka paljon olen ihmisenä muuttunut. Bloggaaminen on auttanut ajatusten jäsentämisessä niin etten ajattele omakotitaloasumisesta enää samalla tavalla kuin ennen.

Ennen ajattelin, että meistä ei ole omakotitaloon. Ajattelin, että en jaksa hoitaa taloa ja pihaa lasten, koiran ja koulun lisäksi. Koulu on pian ohi, lapset kasvavat ja kun mielialakin on nousukiidossa on oma piha ja omakotitalo alkaneet yllättäen kiinnostaa.

Ennen ajattelin, että pihan pitää olla priimakunnossa, nurmikon vastaleikattu ja aidan kiiltävän valkoinen. Nyt ajattelen että pihaniitty on kaunis ja kukan siemeniä voi summassa heittää johonkin ja katsoa mitä kasvaa. 

Ennen ajattelin, että avaimetkäteen-rakentaminen ja -remontoiminen olisi minulle se ainoa oikea ratkaisu. Ajattelin, että en sietäisi kodissani mitään keskeneräistä, repsottavaa tai sotkuista. Nyt tuntuu että nimenomaan rakastan kaikkea vähän repsottavaa ja remppakuntoista! Keittiöpsykologini arvion mukaan tämä rakastuminen johtuu siitä, että olen kuluneen vuoden aikana oppinut rakastamaan repsottavaa ja remppakuntoista itseäni.

Kuka tai mikä minuun on asettanut niin suuret vaatimukset elämistä ja olemista varten? Tottakai sitä omakotitalossa väsyy jos kaiken pitää olla koko ajan tiptop! Olenko uudestisyntynyt hipiksi kun kaikki saakin nyt olla miten sattuu, kunhan nyt perustus on luja ja katto ei vuoda?

Viimeviikot olen haaveillut omakotitalosta ja omasta pihasta. Ajatus lähti siitä kun meille meinasi erinäisten sattumusten kautta tulla toinen koira; olisipa helppo päästää koiranpentu tuosta noin vaan ovesta ulos pissille ja lapset perässä. Itse voisin istua terassilla tekemättä yhtikäs mitään... 

Ennen ajattelin, että kerrostalo on laiskalle ja saamattomalle äidille se paras ratkaisu, mutta ehkä se onkin omakotitalo? Käykö tässä niin että suurielkeisesti Helsingin Meilahteen muuttava minä haluaakin Oulusta rintamamiestalon?!?