Minulla on mielipide, mutta kenen?

Minusta on ihan äärettömän mielenkiintoista miettiä miksi joku toinen viehättyy jostain jota toinen ei voi sietää. Miksi joku maksaa itsensä kipeäksi jostain mitä toinen ei ottaisi edes ilmaiseksi? 

On todella antoisaa keskustella täysin eri mieltä olevan ihmisen kanssa, kunhan keskustelu pysyy toista kunnioittavana. Mikä vaikuttaa siihen mistä pidämme ja mitä valintoja teemme? Kuinka paljon asunnon valintaan vaikuttaa esimerkiksi lapsuudenkoti? Entä vanhempien mielipiteet? Ystävien ratkaisut? Trendit? Toki asuntovalintoihin vaikuttaa suurimmaksi osaksi asumismenot, perheen koko ja työpaikan sijainti, mutta mikä muu? Miten mielipide rakentuu?

Kun kävimme ensi kertaa asuntonäytöllä edellisessä asunnossamme tuntui se heti ihanan lämpöiseltä ja jollain lailla kutsuvalta paikalta. Vaikka katto oli matalalla ja luonnon valoa vähän, tuli asunnosta vahva fiilis: täällä meidän perheen on hyvä kasvaa. Fiilis taisi olla jonkin sortin pesäfiilis ja imettävän äidin hormonihorros, sillä kesällä imetyksen loputtua alkoi rivari tuntua juuri siltä mitä se oli: pimeä, sokkeloinen ja kaukana kaikesta. Tajusin jossain vaiheessa myös, että asunnosta huokunut lämpöinen tunne olikin vain ihana jälleennäkeminen rakkaan muiston "onnellinen lapsuus rivarissa" kanssa. Järkytyksekseni huomasin, että meidän ensimmäisessä omassa kodissa oli täysin sama pohjaratkaisu kuin minun ensimmäisessä lapsuudenkodissani.

Nuorena aikuisena vanhempien mielipiteillä oli jonkin verran vaikutusta vuokra-asunnon valintaan. Tosin vanhempien mielipiteet olivat usein omiani myötäileviä ja vähän sellaisia "koe ja katso, kunhat et sillan alle muuta ainakaan talvella". Vanhempien tukemana muutin muun muassa 50-luvun sokeritoukkia vilisevään murjuun ja ylikalliiseen rivariin joen rannalla. Tulipahan koettua. Nyt aikuisena vanhempien mielipiteillä ei ole enää merkitystä, tosin tuntuuhan se kivalta kun isä ihastelee omasta mielestänikin ihanan valoisaa ja avaraa asuntoamme. Ja välillä hississä lasten, koiran, hoitolaukun ja kauppakassien kanssa kiitän äitiäni siitä silloin erittäin paljon ärsyttäneestä kommentista erääseen hissittömään kerrostaloon mieheni kanssa muutettuamme, että "lasten kanssa pitää sitten olla hissi"!

Iso osa ystävistämme on viimeisen muutaman vuoden aikana muuttanut omakotitaloon. Heillä on ihana kyläillä ja huomata kuinka hyvin he viihtyvät. Näiden ystävien valinnat ovat kuitenkin osoittaneet minulle sen mitä minä en halua. Nykypäivän rakennustrendinä on kauas keskustasta rakentamisen lisäksi korotettu olohuone, valkoiset ja kylmän harmaat seinät, isot ikkunat sekä hengetön avokeittiö. Minäkin pidin ennen uudesta, puhtaasta, valkoisesta ja kiiltävästä. En tavoita sitä mikä minussa on muuttunut, mutta ennen ihailemani sisustus tuntuu nyt kolkolta, kylmältä ja suoraan sanottuna tylsältä. Tulee tunne, että kaikki luulevat olevansa omannäköisiä vaikka kopioivat vain kilpaa toisiaan. Aikaisemmin inhosin sisutuksessa ruskean sävyjä ja nyt ne ovat mielestäni ihan ehdottomia lämmön tuojia ja kodikkuuden luojia. Viehätyn vanhoista taloista, rispaantuneesta maalipinnasta ja koloista parketissa. Viehätyn elämän jäljistä. Välillä olen kyllä miettinyt, että vaikuttavatko ystävieni omakotitalovalinnat minuun jotenkin käänteisesti. Haluanko vain erottua joukosta: mepä asutaankin ahtaasti kerrostalossa pakokaasun katkussa! Tosin Helsinkiin kaipaan juuri siksi, että siellä on enemmän meitä kerrostalolapsiperheitä. En usko, että Helsinkiin muutettuani alkaisin vastarannankiiskiksi ja muuttaisin omakotitaloon ihan vaan erottuakseni muista.

Suurin vaikutin siihen miksi me asumme nykyään 75 neliöisessä kerrostalossa on eräs rakas kolmihenkinen rivitaloon muuttanut ystäväperheemme. Olimme mieheni kanssa kesästä 2014 lähtien miettineet keskustaan muuttamista, mutta tarpeeksi isot asunnot (ainakin siis sata neliötä) olivat liian kalliita. Ystävämme muuttivat sitten syksyllä 65 neliöiseen rivarikolmioon ja ensimmäisen kyläilyn jälkeen koin toisaalta hyvältä ja toisaalta erittäin ahdistavalta tuntuneen valaistumisen: meillä on liian iso koti! Tajusin, että 65 neliötä riittää kolmelle oikein hyvin kunhan pohjaratkaisu on fiksu. Tajusin myös, että meidän 100 neliöisestä rivarineliöstä ei noin vaan päästä eroon ilman taloudellista tappiota. Olo oli kuin konkurssin tehneellä. Onneksi päätimme kokeilla onneamme ja laittaa asuntomme peloista huolimatta myyntiin, sillä rivari menikin nopeasti kaupaksi hyvällä hinnalla.

Täällä sitä nyt elellään tyytyväisenä 20 neliötä pienemmässä, 20 vuotta vanhemmassa, hurjasti valoisammassa ja avarammassa asunnossa, keskustassa, omannäköisesti ja erittäin onnellisesti. Toisten mielestä ratkaisumme oli idioottimainen, meidän mielestä perustellusti maailman paras!

Mielipide on kokemusten, havaintojen, päättelyjen, auktoriteettien, uskomusten ja intuition summa ja muotoutuu jatkuvasti. Varsinkin jos asioista uskaltaa olla jotain mieltä.

                               “Most people are other people. Their thoughts are someone 

                             else's opinions, their lives a mimicry, their passions a quotation.”

                                                             - Oscar Wilde -