Minä ja pikkusiskoni

Minulla on veli, mutta Suvi Westillä on upea dokumentti saamelaisuudesta, homoseksuaalisuudesta, uskonnosta ja rakkaudesta! Blogini ei tosin käsittele noista aiheista mitään, mutta aloin dokumentin katsottuani miettimään muunmuassa asumista Lapissa.

kuva:Yle.fi

Dokumentissa siskokset palaavat synnyinseuduilleen Saamenmaalle ja voi mitkä maisemat! Katsoin dokumentin pienenpieneltä ruudulta ja siltikin vaikutuin näkemästäni syvästi. Koskemattoman luonnon katselemisesta tuli suunnattoman rauhallinen olo.

Isovanhempani ja vanhempani ovat Lapista ja olen paljon kävellyt metsissä täällä Oulussakin. Onhan se vaan käsittämättömän ihanaa vaellella vaaran päälle, katsella kauas, istahtaa kannon nokkaan ja vain olla. Metsässä ajatukset kulkevat polkujen kanssa kilpaa omia reittejään. Tutkitustikin luonto kuuntelee ja hoitaa.

Kauniita maisemia ruudulta ihastellessani rauhani rikkoi ulkona kiitävä hälytysajoneuvo ja mieleeni tuli kaupunki ja sen vilinä. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan ajattelin, mitä järkeä onkaan kaataa puut, ohjata vedet ja rakentaa pilviä hipovia rakennuksia vieriviereen? Miksi rakentaa rauhatonta rauhan keskelle? Vai onko rauha myös siinä turvallisessa vilinässä ja ystävällisissä ihmisissä? Kuinka kauan me viihtyisimme vaikka nyt siellä Utsjoella? 

Sen verran tunnen itseäni, että vaikka tykkään romanttisesti ajatella perheeni metsään ja maatilalle tiedän, että ennen pitkää ainakin me vanhemmat pitkästyisimme. Todennäköisesti minä kärsisin hiljaisuudesta, yksinäisyydestä, kuppikunnista ja kotitöiden määrästä. Meitä ihmisiä on karkeasti kahdenlaisia: toiset asuvat maalla toisten lomaillessa naapurissa ja toisinpäin.

kuva:Yle.fi

Suosittelen tutustumaan dokumenttiin Minä ja pikkusiskoni sen tärkeän tasavertaisuuden ja kaiken voittavan rakkauden sanoman lisäksi myös sen upeiden maisemakuvien takia.

Lue myös: Ei sole poka mikhää

Ei sole poka mikhää

Jos päätämme Helsinki kokeilumme päätteeksi jäädä sille tielle, kasvaa meidän tytöistä helsinkiläisiä. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu. 

Enimmäkseen tunnen ihania ja suoraselkäisiä Helsinkiläisiä, mutta stereotyypin mukaanhan oikea helsinkiläinen ei Helsingistä poistu. Ehkä suurin pelkoni onkin, että lapsista kasvaisi ihmisiä, jotka eivät tietäisi ja joita ei kiinnostaisi, että maailmassa on muutakin kuin Stocka ja Hietsu. En halua, että he päätyisivät elämään siinä nyt niin suuresti puhalletussa kuplassa. 

kuva:vastavalo.fi

Itse olen äärimmäisen ylpeä juuristani; vanhempani ovat Lapista ja minä paljasjalkainen Oululainen. Pohjoisen ihmisissä on jotain mystistä luonteenlujuutta ja suorasukaisuutta. Ollaan eikä yritetä. sole poka mikhää. Onhan tämä nyt turhaa yleistämistä, mutta kyllä asuinpaikka ja asuinolot muovaavat ihmistä. Jos on tottunut kulkemaan näillä keleillä sysipimeitä mettäteitä pakkaskengissä monta kilometriä näkemättä ristin sielua niin se on ihan ok. Jos siihen ei ole tottunut niin siitä voi extremeurheiluna jopa maksaa. 

En halua että lapsistani tulee sellaisia helsinkiläisiä, jotka ovat poistuneet kehä ykkösen ulkopuolelle vain lentokentän kautta. Haluan tutustuttaa heidät Ouluun ja Lappiin. Haluaisin, että lappilainen sisu, vieraanvaraisuus ja suorapuheisuus periytyisivät lapsillemme. Vaikka kaupunkikin kasvattaa, on se vanhempien harteilla ymmärtääkö lapsi otsikkoa ja sen syvällisempää sisältöä vai ei.

Ymmärrätkös sinä?