keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Kronohagen

Kruunuhaka on alle neliökilometrin kokoinen alue Helsingin keskustan itäisellä laidalla. Sen rajana on lännessä Unioninkatu, etelässä Kauppatori, pohjoisessa ja idässä vesistöt Pohjoissatama ja Siltavuorensalmi. Alueella asuu pienen kylän verran porukkaa: noin 7000 ihmistä. 

Wikipedian mukaan Kruununhaan nimi tulee nykyisen Rauhankadun seutuvilla aikoinaan sijainneesta kruunun tykistön hevosten laidunmaasta, kruunun haasta. 

Nykyään Kruununhaka on arvokkaiden instituutioiden kaupunginosa; siellä sijaitsevat muun muassa tuomiokirkko, Presidentinlinna, Valtioneuvoston linna, raatihuone, kaupungintalo, Suomen Pankki, Säätytalo, Ritarihuone, useat Helsingin yliopiston laitokset ja arvostettu Sibeliuslukio.



Saavuimme Kruununhakaan Oulun jäisten katujen ja kinosten keskeltä. Taksi puikkelehti kapeita katuja illan hämärässä ja tuli fiilis kuin olisi tullut ulkomaille: upeat talot, tunnelmalliset valot, mäkinen maasto ja asfaltti!! 

Asuntomme oli ihanassa vanhassa tiilitalossa, jossa ihana vanha hissi ja ihana lankkulattia ja ihanat ikkunalaudat. 



Krunikan ensivaikutelma kuitenkin petti ja alue on mielestäni nyt parin päivän kokemuksella tylsä ja kolkko. Puita tai edes pensasta sai kaduilla hakemalla hakea. Alueen ainut puisto Liisanpuistikko oli huoltoaseman kyljessä vilkasliikenteisen Pohjoisrannan vieressä. Puisto palveli lähinnä alueen koiraparkoja, jotka eivät muualle saanetkaan pissata; joka portaanpieli oli laputettu koiranpissatuskieltolapuilla. Rakastan koiria enkä tykkää tällaisesta koirarasismista. Istuttaisivat pari puuta sinne tänne niin ei tarvitsisi pissiä länttejä ministeriöiden eteen! Ullanlinnassa koirat olivat tervetulleita kahviloihinkin! 


Kruununhaassa on kuitenkin upeita taloja ja jännä eteläeurooppalainen tunnelma. Talot on rakennettu ehkä normaalia tiiviimmin ja kadut ovat mutkittelevampia kuin muuaalla kantakaupungissa. Kahviloita on siellä täällä, ravintoloita ja kauppoja jokunen. Tarkoitus oli testata ainakin Papucafe ja Hima, mutta uupumus yllätti ja söimme päivät Alepan eineksiä. Suklaapuoti Chjokossa kävin lasten päiväunien aikaan nautiskelemassa liian pienen latten ja herkkumacaronsin. Matkaevääksi ostin kourallisen suussasulavia konvehteja. 



Alue on keskeisestä sijainnista huolimatta jollain lailla syrjässä... Vai voiko niin edes sanoa, jos Senaatintorille kävelee 5 minuutissa?! Alueesta jäi tunne, että se on suunniteltu enemmän työtekoa kuin asumista varten.  Etuovesta löytyy kuitenkin kauniita asuntoja, joissa hintapyynnöt 6-7 tonnin välissä per neliö. Harmikseni en alueeseen kuitenkaan ihastunut.

Mitä mieltä sinä olet Kruunuhaasta? 


keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kyljessä roikkuu hintalappu

Olen laskeutunut pikkuhiljaa Ullanlinnan pilvilinnoista alas ja...rakastan sitä edelleen! 

Olen selannut Etuoven ja Oikotein sivustoja eestaas ja huokaillut upeiden ikkunalautojen, sisäpihojen ja lankkulattioiden perään taas jälleen kerran. Olen myös kauhistellut liian moderniksi kiiltolakatuilla kaapinovilla ja punaisilla (!) kaakeleilla sileäksi vedettyjä keittiöitä!! Sellainen pahoinpitely pitäisi olla lailla kiellettyä. Vanhoja taloleidejä saa kohdella vain heidän arvoisellaan tavalla: nätisti ja vanhaa kunnioittaen. 


Asuntojen selailu lopahtaa aina jossain vaiheessa siihen hintalappuun. Periaatteessa jossain vaiheessa elämää olisi mahdollista saada Ullanlinnan verran lainaa, mutta onko mitään järkeä ottaa niin isoa asuntolainaa? Onko siinä mitään järkeä, että vähintään toisen palkka menee kokonaisuudessaan asuntoon? Että päivät istutaan töissä jotta voidaan illat istua kotona? 

Tästä päästään taas siihen mitkä ovat niitä järkeviä ratkaisuja. Olisiko järkevämpää asua halvemmalla vaikka Vantaalla? Vai kuluttaa kaikki rahansa ihanaan asuntoon, jota rakastaisi kuin kolmatta lastaan? Vantaalla tarvitsimme todennäköisesti kaksi autoa, joka sotii tätä omaa "ilmastonmuutos pysähtyy huomenna" tavoitettani vastaan. Kahden auton hinnalla saisi sitäpaitsi pienen makuuhuoneen Ullanlinnasta. Tosin Helsingin keskustan tuntumassa asuessa ravintoloihin ja kahviloihin uppoaa sitten se makuuhuone. 



Niinkuin aiemmassa postauksessa päivittelin on Ullanlinnan keskimääräinen neliöhinta noin 7000€. Mittailin kuopuksen leikkimattoa, että siinä on 7000 euroa lattialla. Metri kertaa metri on seittemän tonnia. Sanoopa sen miten päin vaan niin onhan se ihan järkyttävän paljon rahaa. Oulussa samantyylisellä sijainnilla neliöhinta on korkeintaan neljätonnia. 

Vaihdetaan käytetty mutta hyväkuntoinen leikkimatto 7000 euroon!


Etuoven halvin, meidän perheelle sopivan kokoinen asunto löytyy Lapuan Männiköstä Pohjanmaalta. Hintalappuna 19 000 €, neliöitä 130. Se on noin 150€ per neliö! Ei paha! Ja ihan muuttokuntoinen oli! 

Nämä on näitä elämän suuria valintoja, että missä sitä päättää elämänsä viettää. Välillä olen kateellinen ihmisille, jotka oikein hinkuvat jonnekin perämettään. Miksi meidän täytyy haluta Helsinkiin ja vielä sen yhdelle kalleimmista alueista??


perjantai 4. maaliskuuta 2016

Kerrostaloelämää

Olemme asuneet kerrostalossa perheellisenä nyt vuoden verran. Viihdyn kerrostalossa yllätyksekseni todella hyvin enkä ole kaivannut täältä vielä kertaakaan oikeasti pois. 

Viimeaikoina olen kovasti miettinyt, mikä ihme tässä kerrostaloelämässä niin viehättää. Saunan jakamisen ja lumitöiden skippaamisen lisäksi olen löytänyt vakavamman ja mieheni mielestä ehdottomasti liian syvällisen syyn 50 muun perheen kanssa samassa talossa asumiseen. Olen tullut siihen tulokseen, että tykkään eniten kerrostalossa siitä, mitä suurin osa inhoaa: rakastan naapureitani! 



Tykkään siitä ajatuksesta, että olen jatkuvasti ihmisten ympäröimänä. Minua lohduttaa ajatus siitä, että kerrostalossa en ole koskaan yksin. Vaikka naapurini ovatkin muutamaa asuntoa lukuunottamatta lähinnä sukunimellään kulkevia porraskäytävätuttuja, luotan heihin täysin. Koen, että tylsyyden, hädän tai suuren ilon hetkellä joku heistä on aina saatavilla, onnittelemassa ja lohduttamassa. 
Tässä talossa naapurit tervehtivät toisiaan, kyselevät kuulumisia, tuovat kukkia, lainaavat maitoa, pyytävät synttäreille, kehuvat uutta takkia, ihmettelevät pudonneita raskauskiloja ja pyyhkivät kyyneleitä.

Olen kovasti viimeaikoina miettinyt, että onkohan itseluottamukseni ja omanarvontuntoni nyt sitten jotenkin toisten varassa kun kaipaan niin paljon ihmisiä ympärilleni? Eikö oma perheeni riitä? Ovatko Ivalossa metsän keskellä yksinään asuvat ihmiset enemmän sinut itsensä kanssa? Olen pohtinut tarvitsenko tuntemattomien ihmisten sanoja korvaamaan jotain menetettyä? Korvaavatko ihanien naapureiden kehut ja hymyt niitten monien tärkeitten ihmisten sanat, jotka ovat liian kaukana tai joista olen joutunut liian aikaisin luopumaan? Toisaalta onhan ihminen luonnostaankin sosiaalinen ja toisilta ihmisiltä hyväksyntää sekä huomiota kaipaava; toiset ihmiset vain kaipaavat enemmän ihmisiä ympärilleen kuin toiset. 

Elämän, muuttojen ja varsinkin lasten myötä olen ymmärtänyt olevani sosiaalinen ja yhteisöllinen, eksyksissä ja yksinäinen. Keskustan kerrostalossa asuessa tunnen kuuluvani johonkin.