perjantai 4. maaliskuuta 2016

Kerrostaloelämää

Olemme asuneet kerrostalossa perheellisenä nyt vuoden verran. Viihdyn kerrostalossa yllätyksekseni todella hyvin enkä ole kaivannut täältä vielä kertaakaan oikeasti pois. 

Viimeaikoina olen kovasti miettinyt, mikä ihme tässä kerrostaloelämässä niin viehättää. Saunan jakamisen ja lumitöiden skippaamisen lisäksi olen löytänyt vakavamman ja mieheni mielestä ehdottomasti liian syvällisen syyn 50 muun perheen kanssa samassa talossa asumiseen. Olen tullut siihen tulokseen, että tykkään eniten kerrostalossa siitä, mitä suurin osa inhoaa: rakastan naapureitani! 



Tykkään siitä ajatuksesta, että olen jatkuvasti ihmisten ympäröimänä. Minua lohduttaa ajatus siitä, että kerrostalossa en ole koskaan yksin. Vaikka naapurini ovatkin muutamaa asuntoa lukuunottamatta lähinnä sukunimellään kulkevia porraskäytävätuttuja, luotan heihin täysin. Koen, että tylsyyden, hädän tai suuren ilon hetkellä joku heistä on aina saatavilla, onnittelemassa ja lohduttamassa. 
Tässä talossa naapurit tervehtivät toisiaan, kyselevät kuulumisia, tuovat kukkia, lainaavat maitoa, pyytävät synttäreille, kehuvat uutta takkia, ihmettelevät pudonneita raskauskiloja ja pyyhkivät kyyneleitä.

Olen kovasti viimeaikoina miettinyt, että onkohan itseluottamukseni ja omanarvontuntoni nyt sitten jotenkin toisten varassa kun kaipaan niin paljon ihmisiä ympärilleni? Eikö oma perheeni riitä? Ovatko Ivalossa metsän keskellä yksinään asuvat ihmiset enemmän sinut itsensä kanssa? Olen pohtinut tarvitsenko tuntemattomien ihmisten sanoja korvaamaan jotain menetettyä? Korvaavatko ihanien naapureiden kehut ja hymyt niitten monien tärkeitten ihmisten sanat, jotka ovat liian kaukana tai joista olen joutunut liian aikaisin luopumaan? Toisaalta onhan ihminen luonnostaankin sosiaalinen ja toisilta ihmisiltä hyväksyntää sekä huomiota kaipaava; toiset ihmiset vain kaipaavat enemmän ihmisiä ympärilleen kuin toiset. 

Elämän, muuttojen ja varsinkin lasten myötä olen ymmärtänyt olevani sosiaalinen ja yhteisöllinen, eksyksissä ja yksinäinen. Keskustan kerrostalossa asuessa tunnen kuuluvani johonkin. 


2 kommenttia:

  1. Moi! Samaistun aivan täysin kirjoitukseesi ja erityisesti viimeiseen kappaleeseen. Lasten kanssa kotona ollessani olen tosissani ymmärtänyt kaipaavani muita(kin) ihmisiä ympärilleni. En kuitenkaan ajattele, että olen siksi jotenkin huonompi, se on osa persoonani. Toiset viihtyvät omissa oloissaan ja se sopii heille, hyvä niin, keskusta-asuminen sopii minulle. Outoahan se olisi, jos kaikki tykkäisivät tismalleen samoista jutuista.

    Tietenkin naapureissa on kääntöpuolena se, että jos joku hullu sattuu viereiseen asuntoon, sitten ei ole niin kivaa. Kerran naapurinani asui mummo, jonka mielestä en olisi saanut enää puhua edes hiljaa puhelimessa klo 22 jälkeen... Mutta onneksi suurin osa ihmisistä tajuaa, että elämän äänet ovat ok.

    VastaaPoista
  2. Niinpä! En minäkään ajattele olevani ketään huonompi tai parempi koska viihdyn keskustassa ja toivon ettei kukaan tekstejäsi niin käsitä. Tykkään vaan pohtia näitä asumisasioita(kin) niin syvällisesti.

    Joskus sattuu vähemmän kivoja naapureita mutta yleensä asiat selviää kun avaa suunsa. Paitsi ei aina :D hyvässä ja pahassa: meitä on moneksi!



    Onneksi meitä on moneksi :)

    VastaaPoista