Kerrostaloelämää

Olemme asuneet kerrostalossa perheellisenä nyt vuoden verran. Viihdyn kerrostalossa yllätyksekseni todella hyvin enkä ole kaivannut täältä vielä kertaakaan oikeasti pois. 

Viimeaikoina olen kovasti miettinyt, mikä ihme tässä kerrostaloelämässä niin viehättää. Saunan jakamisen ja lumitöiden skippaamisen lisäksi olen löytänyt vakavamman ja mieheni mielestä ehdottomasti liian syvällisen syyn 50 muun perheen kanssa samassa talossa asumiseen. Olen tullut siihen tulokseen, että tykkään eniten kerrostalossa siitä, mitä suurin osa inhoaa: rakastan naapureitani! 

Tykkään siitä ajatuksesta, että olen jatkuvasti ihmisten ympäröimänä. Minua lohduttaa ajatus siitä, että kerrostalossa en ole koskaan yksin. Vaikka naapurini ovatkin muutamaa asuntoa lukuunottamatta lähinnä sukunimellään kulkevia porraskäytävätuttuja, luotan heihin täysin. Koen, että tylsyyden, hädän tai suuren ilon hetkellä joku heistä on aina saatavilla, onnittelemassa ja lohduttamassa. 
Tässä talossa naapurit tervehtivät toisiaan, kyselevät kuulumisia, tuovat kukkia, lainaavat maitoa, pyytävät synttäreille, kehuvat uutta takkia, ihmettelevät pudonneita raskauskiloja ja pyyhkivät kyyneleitä.

Olen kovasti viimeaikoina miettinyt, että onkohan itseluottamukseni ja omanarvontuntoni nyt sitten jotenkin toisten varassa kun kaipaan niin paljon ihmisiä ympärilleni? Eikö oma perheeni riitä? Ovatko Ivalossa metsän keskellä yksinään asuvat ihmiset enemmän sinut itsensä kanssa? Olen pohtinut tarvitsenko tuntemattomien ihmisten sanoja korvaamaan jotain menetettyä? Korvaavatko ihanien naapureiden kehut ja hymyt niitten monien tärkeitten ihmisten sanat, jotka ovat liian kaukana tai joista olen joutunut liian aikaisin luopumaan? Toisaalta onhan ihminen luonnostaankin sosiaalinen ja toisilta ihmisiltä hyväksyntää sekä huomiota kaipaava; toiset ihmiset vain kaipaavat enemmän ihmisiä ympärilleen kuin toiset. 

Elämän, muuttojen ja varsinkin lasten myötä olen ymmärtänyt olevani sosiaalinen ja yhteisöllinen, eksyksissä ja yksinäinen. Keskustan kerrostalossa asuessa tunnen kuuluvani johonkin. 

Huviajelu omakotilandiassa

Kirpparireissun jälkeen lapset nukahti autoon ja päätin käydä reteästi oikein huviajelulla!

Kiertelin uudella omakotitaloasuinalueella ja pysähdyin silloin tällöin ottamaan taloista kuvia kuin mikäkin murtoa suunnitteleva kynttiläjalkarosvo. Ilma oli tylsän harmaa, mutta niin olivat talotkin. Kaikki asunnot olivat ulkoa päin samannäköisiä, niissä oli hirveän pieniä ikkunoita metsään päin, valtavia ikkunoita naapuriin päin, väritys sitä tylsän harmaata tai jollain lailla tutun sinapinruskeaa.

Ymmärrän, että alueilla pitää olla joku yleiskaava, mutta pitääkö sen olla näin jäätävän hajuton ja mauton? Missä on luovuus, värit ja mielikuvitus? Tykkääkö joku oikeasti noista taloista?

Mikäli kuvasin juuri sinun talosi niin anna minun olla omaa mieltäni ja kerro mihin sinä talossa rakastuit: alueeseen, hintaan, pohjaratkaisuun vai tuohon ulkoasuun?

Asuinalueilla kulkiessa tulee monesti tunne, että arkkitehtitoimisto on piirtänyt rakennussääntöviidakon keskellä kaikelle kansalle sopivan talomallin, jota sitten sovitellaan mahdollisimman monta vierekkäin ilmansuunnista, maisemista ja liikennejärjestelyistä sen kummemmin piittaamatta. Raha ratkaisee: mitä kovemmin ja nopeammin kassa kilisee, sen parempi.

Muutama helmi alueelta kuitenki löytyi: kaksi hiilenmustaksi maalattua puutaloa! Enpä olisi ikinä itse keksinyt, että niin tumma talo voi olla niin hyvännäköinen! Toki valkea lumipeite luo tehokkaan kontrastin ja väri nousee ehkä upeammin esiin kuin kesällä...Mutta vau, vaikuttava.

Huono kuva kauniista kodista.

Kaunis, ihan ok, ruma. Arvaa järjestykseni!

Omalta mukavuusalueelta poistuminen paljastaa ja palauttaa mieleen omat mieltymykset.

Uusilla asuinalueilla huomaan, että pidän useimmiten kauniina symmetrisiä ja jollain lailla tasapainossa olevia taloratkaisuja. Usein lempparitaloikseni valikoituvat 100-vuotta vanhat tai vanhaa tyyliä jäljittelevät puu- ja tiilitalot, mutta kyllä muutama ultramoderni kivitalokin on jäänyt positiivisessa mielessä mieleen. Omakotitalossa tykkäisin, että piha saisi olla iso ja mahdollinen autotalli talon takana nätisti sivustalla piilossa. Pidän eniten asunnoista, jotka kutsuvat luokseen, sellaisista, joista näkee heti missä etuovi on.

Olipas kiinnostava huviajelu!

Minä ja pikkusiskoni

Minulla on veli, mutta Suvi Westillä on upea dokumentti saamelaisuudesta, homoseksuaalisuudesta, uskonnosta ja rakkaudesta! Blogini ei tosin käsittele noista aiheista mitään, mutta aloin dokumentin katsottuani miettimään muunmuassa asumista Lapissa.

kuva:Yle.fi

Dokumentissa siskokset palaavat synnyinseuduilleen Saamenmaalle ja voi mitkä maisemat! Katsoin dokumentin pienenpieneltä ruudulta ja siltikin vaikutuin näkemästäni syvästi. Koskemattoman luonnon katselemisesta tuli suunnattoman rauhallinen olo.

Isovanhempani ja vanhempani ovat Lapista ja olen paljon kävellyt metsissä täällä Oulussakin. Onhan se vaan käsittämättömän ihanaa vaellella vaaran päälle, katsella kauas, istahtaa kannon nokkaan ja vain olla. Metsässä ajatukset kulkevat polkujen kanssa kilpaa omia reittejään. Tutkitustikin luonto kuuntelee ja hoitaa.

Kauniita maisemia ruudulta ihastellessani rauhani rikkoi ulkona kiitävä hälytysajoneuvo ja mieleeni tuli kaupunki ja sen vilinä. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan ajattelin, mitä järkeä onkaan kaataa puut, ohjata vedet ja rakentaa pilviä hipovia rakennuksia vieriviereen? Miksi rakentaa rauhatonta rauhan keskelle? Vai onko rauha myös siinä turvallisessa vilinässä ja ystävällisissä ihmisissä? Kuinka kauan me viihtyisimme vaikka nyt siellä Utsjoella? 

Sen verran tunnen itseäni, että vaikka tykkään romanttisesti ajatella perheeni metsään ja maatilalle tiedän, että ennen pitkää ainakin me vanhemmat pitkästyisimme. Todennäköisesti minä kärsisin hiljaisuudesta, yksinäisyydestä, kuppikunnista ja kotitöiden määrästä. Meitä ihmisiä on karkeasti kahdenlaisia: toiset asuvat maalla toisten lomaillessa naapurissa ja toisinpäin.

kuva:Yle.fi

Suosittelen tutustumaan dokumenttiin Minä ja pikkusiskoni sen tärkeän tasavertaisuuden ja kaiken voittavan rakkauden sanoman lisäksi myös sen upeiden maisemakuvien takia.

Lue myös: Ei sole poka mikhää